8.6.2000

Taustatietoja

Selvitystilassa oleva Yrityspankki SKOP Oyj, entinen Säästöpankkien Keskus-Osake-Pankki, jäljempänä SKOP, on vaatinut entisen pääjohtajansa ja johtokunnan puheenjohtajan A:n sekä johtokuntansa entisten jäsenten, muiden ohella C:n ja B:n velvoittamista suorittamaan pankille vahingonkorvausta korkoineen. Korvausvaatimukset ovat perustuneet vuosina 1990 ja 1991 tehtyihin luottopäätöksiin. Korkeimman oikeuden asiassa antama ratkaisu julkaistaan seuraavassa vain osaksi.

Kanne Helsingin käräjäoikeudessa

SKOP kertoi kanteessaan muun ohella seuraavaa.

Kohta 1.2.6

SKOP oli 1.7.1991 ostanut Oy Tampella Ab:ltä Taminc Oy:n koko osakekannan. Taminc Oy oli 3.7.1991 ostanut Oy Tampella Ab:ltä erään määräalan 70 miljoonalla markalla. Kauppa oli rahoitettu SKOP:n myöntämällä vastaavan suuruisella valuuttaluotolla. Luottopäätöksen oli 3.7.1991 tehnyt A.

A oli luottopäätöksen tehdessään ylittänyt toimivaltansa rikkomalla pankin toimintaohjeita. Määräala oli lisäksi ostettu ylihintaan. Rahoitusjärjestelyllä oli tosiasiallisesti lisätty Tampella-Interpolator-asiakaskokonaisuuden rahoitusta ja siten vaarannettu pankin vakavaraisuutta. Järjestely oli myös ollut Suomen Pankin ja pankkitarkastusviraston antamien asiakaskokonaisuuden vastuiden alentamista edellyttäneiden määräysten vastainen. Luottopäätöksestä oli aiheutunut pankille vahinkoa 87 miljoonaa markkaa.

Rue d’Anjou-projekti

SKOP oli 25.10.1990 myöntänyt 33 miljoonan Ranskan frangin määräisen pankkitakauksen Rue d’Anjou-kiinteistönjalostusprojektin toteuttamista varten perustetun kiinteistöyhtiön puolesta projektin ranskalaiselle rahoittajapankille. SKOP oli samana päivänä myöntänyt 25 miljoonan Ranskan frangin määräisen luottolimiitin kiinteistöyhtiön rahoituskuluihin ja muihin kuluihin. A ja B olivat tehneet luottopäätökset.

Luottopäätökset eivät olleet olleet asianmukaisesti syntyneitä johtokunnan päätöksiä. Ne tehdessään A ja B olivat siten ylittäneet toimivaltansa. He olivat myös rikkoneet Suomen Pankin antamaa kiinteistösijoitukset kieltävää ohjeistusta ja SKOP:n johtokunnan päätöstä, jolla pankki oli sitoutunut noudattamaan tuota ohjeistusta. Kiinteistön arvosta ei ollut hankittu ulkopuolisten asiantuntijoiden antamia arvioita. Projektin toisen osapuolen Juno Groupin taloudellista tilaa ei ollut selvitetty ennen luottopäätösten tekemistä. Pankkitakaukselle ja luottolimiitille ei ollut edellytetty riittäviä vakuuksia. A ja B olivat lisäksi laiminlyöneet varmistautua siitä, että vuokralainen suostuu muuttamaan projektin kohteena olleella kiinteistöllä sijainneesta rakennuksesta, ja siitä, että rakennuslupa kohteen rakentamista varten oli viivytyksittä saatavissa. Luottopäätökset olivat näistä syistä olleet huolimattomia. Niistä oli aiheutunut pankille vahinkoa luottotappioina 36 298 000 markkaa.

Interforce-yhtiöt

C oli 24.1.1990 myöntänyt Interforce Binckhorstlaan den Haag B.V. -nimiselle yhtiölle 20 miljoonan Alankomaiden guldenin määräisen luoton ja Interforce Rotterdam B.V. -nimiselle yhtiölle 76,5 miljoonan guldenin määräisen luoton niin sanotun kiinteistösalkun ostamista varten.

C oli luottopäätökset tehdessään ylittänyt luotonmyöntämisvaltuutensa ja Alankomaiden maalimiitin. Luotonsaajien taloudellista tilaa ei ollut selvitetty ennen luottopäätösten tekemistä, eikä luotoille ollut edellytetty riittäviä vakuuksia. Luotot oli myönnetty spekulatiiviseen kiinteistösijoitustoimintaan. Luottopäätökset olivat näistä syistä olleet huolimattomia. Niistä oli aiheutunut pankille vahinkoa ainakin 51 187 700 markkaa.

Vaatimukset

Pankki vaati, että vastaajat velvoitetaan suorittamaan sille vahingonkorvausta seuraavasti:

A kohdassa 1.2.6 tarkoitetun päätöksen johdosta 87miljoonaa markkaa korkoineen,

A ja B yhteisvastuullisesti Rue d’Anjou-projektia koskevien päätösten johdosta 36 298 000 markkaa korkoineen sekä

C Interforce-yhtiöitä koskevien päätösten johdosta 51 187 700 markkaa korkoineen.

Vastaukset

Vastaajat kiistivät kanteen ja vaativat sen hylkäämistä. Pankin yhtiökokoukset olivat myöntäneet vastaajille vastuuvapauden vuosilta 1990 ja 1991. Rue d’Anjou-projektia koskevat luottopäätökset olivat olleet pankissa noudatetun käytännön mukaisia johtokunnan päätöksiä. A ja B eivät siten olleet ylittäneet toimivaltaansa ne tehdessään. Luottopäätöksillä ei myöskään ollut rikottu Suomen Pankin ohjeistusta, koska SKOP oli jo ennen sitä sitoutunut osallistumaan projektiin. Interforce-yhtiöitä koskevat luottopäätökset olivat perustuneet A:n ja C:n 18.12.1989 tekemään luottopäätökseen, joka oli ollut pankissa noudatetun käytännön mukainen johtokunnan päätös. C ei siten ollut ylittänyt toimivaltaansa ne tehdessään. Kanteessa tarkoitetut luottopäätökset eivät olleet olleet muissakaan suhteissa huolimattomia.

Käräjäoikeuden tuomio 15.2.1996

Käräjäoikeus lausui kanteesta muun muassa seuraavan.

Vastuuvapaus

Vastuuvapauspäätökset

SKOP:n varsinaiset yhtiökokoukset 21.3.1991 ja 25.3.1992 olivat myöntäneet yksimielisesti vastuuvapauden pääjohtajalle ja muille johtokunnan jäsenille vuosilta 1990 ja 1991.

Osakeyhtiölain 15 luvun 5 §:n 2 momentin edellyttämät tiedot

Osakeyhtiölain 15 luvun 5 §:n 2 momentin mukaan yhtiökokouksen päätös vastuuvapauden myöntämisestä ei estänyt yhtiötä nostamasta kannetta, milloin yhtiökokoukselle ei tilinpäätöksessä tai tilintarkastuskertomuksessa taikka muutoin ollut annettu olennaisesti oikeita ja täydellisiä tietoja kanteen perusteena olevasta päätöksestä tai toimenpiteestä.

Vastuuvapauden myöntämisen oikeusvaikutukset olivat riippuvaisia vain siitä, oliko vastuuvapauden myöntäneelle yhtiökokoukselle annettu edellä mainitut tiedot. Näin ollen tässä suhteessa ei ollut merkitystä yhtiökokouksen tahdolla tai tarkoituksella myöntää vastuuvapaus annetuista tiedoista riippumatta taikka sillä seikalla, olisiko vastuuvapaus tullut myönnetyksi siinäkin tapauksessa, että antamatta jääneet olennaisesti oikeat ja täydelliset tiedot olisi yhtiökokoukselle annettu.

Säännöksen sanamuoto ei antanut merkitystä sille, mistä syystä vastuuvapauden kannalta olennaisesti oikeita ja täydellisiä tietoja ei ollut annettu, eikä sille, oliko tietoja antamatta jätettäessä menetelty hyväksyttävästi vai tuottamuksellisesti, eikä edes sille, olisiko tietojen antaminen ollut yhtiölle vahingollista. Pankkisalaisuus tosin esti pankin asiakasta koskevien yksityiskohtaisten tietojen antamisen yhtiökokoukselle, mutta pankkisalaisuus ei ollut tarkoitettu suojaamaan pankin vastuullista johtoa pankin vaatimuksilta, vaan ensi sijassa pankin asiakkaita. Kun vastuuvapauden sitovuuden kannalta merkitystä oli vain sillä, oliko yhtiökokoukselle annettu olennaisesti oikeat ja täydelliset tiedot, vastaajat eivät voineet tehokkaasti vedota siihen, että pankkisalaisuus oli mahdollisesti estänyt tällaisten tietojen antamisen.

Osakeyhtiölain 15 luvun 5 §:n 2 momentin sanamuodon mukaan olennaisesti oikeat ja täydelliset tiedot oli tullut antaa nimenomaan yhtiökokoukselle. Lainkohdan mukaan tiedot oli tullut antaa tilinpäätöksessä tai tilintarkastuskertomuksessa taikka muutoin. Tietojen oli tullut olla kaikkien yhtiökokoukseen osallistuneiden osakkeenomistajien saatavilla muodostuakseen yhtiökokouksen tietoisuudeksi. Näin ollen yhtiökokouksen tietoisuutena ei voitu pitää yksittäisen osakkeenomistajan tai osakkeenomistajien enemmistön tietoisuutta.

Kaikkien yhtiökokouksiin osallistuneiden osakkeenomistajien tiedossa olivat olleet yhtiökokouksen pöytäkirjoista ja niiden liitteistä sekä vuosikertomuksista ilmenevät sekä muut yhtiökokouksessa esitetyt tiedot. Eräillä yhtiökokoukseen osallistuneilla osakkeenomistajilla oli ollut asemansa perusteella tai muutoin yksityiskohtaisempiakin kokouksessa käsiteltyjä asioita koskevia tietoja. Pankilla oli kuitenkin ollut suuri määrä osakkeenomistajia, eikä yksittäisten osakkeenomistajien tai osakkeenomistajien enemmistön yhtiökokouksen ulkopuolelta saamien tietojen voitu katsoa muodostavan yhtiökokouksen tietoisuutta yhtiön orgaanina. Kun olennaisesti oikeat ja täydelliset tiedot oli tullut esittää nimenomaan yhtiökokoukselle, merkitystä ei ollut myöskään tilintarkastajien tai hallintoneuvoston jäsenten tietoisuudella.

Siitä, että yhtiökokoukselle annettujen tietojen tuli olla olennaisesti oikeat ja täydelliset, seurasi, että yhtiökokouksen osanottajilla täytyi olla todelliset mahdollisuudet saada oikea kuva vastuuvapauskysymyksen perustavasta tosiseikastosta. Vaadittavan tiedon taso oli asetettava varsin korkealle, koska vastuuvapauspäätös merkitsi yhtiön yksipuolista luopumista vahingonkorvausvaateestaan. Hallituksen jäsenten edut oli otettu huomioon määräämällä kanneajat lyhyiksi. Jotta yhtiökokouksella olisi todelliset mahdollisuudet päätellä, olivatko ne henkilöt, joiden vastuuvapaudesta oli kysymys, korvausvelvollisia yhtiölle, annettavien tietojen tuli antaa olennaisesti oikea ja täydellinen kuva kaikista keskeisistä vastuun edellytyksistä. Vastuuvapauden myöntäminen esti nostamasta yksittäistä vahingonkorvauskannetta vain siltä osin kuin kanteen perusteena olevat väitetyt tosiseikat ja vahingon aiheuttaminen oli riittävän selkeästi saatettu yhtiökokouksen tietoon.

Vuoden 1991 yhtiökokoukselle annetut tiedot

Yhtiökokoukselle esitetyistä tiedoista ei ilmennyt kanteen perusteena oleva luototus vuodelta 1990, sen väitetty moitittavuus eikä myöskään väitetty vahingon aiheutuminen. Näin ollen yhtiökokoukselle ei ollut annettu sellaisia tietoja, että niiden perusteella yhtiökokouksella olisi ollut todelliset mahdollisuudet saada oikea kuva kanteen perusteena vuoden 1990 osalta olevista päätöksistä ja toimenpiteistä eli väitetyistä vahingon aiheuttamisesta ja vastuun edellytyksistä.

Vuoden 1992 yhtiökokoukselle annetut tiedot

Toimintakertomukseen sisältyi vaatimuskohdan 1.2.6 osalta seuraava jakso:

"SKOP-konsernin ja Oy Tampella Ab:n keskinäiset liiketoimet

Ennen riskikeskittymien purkua vuoden 1991 kesällä SKOP osti Oy Tampella Ab:ltä Taminc Oy -nimisen yhtiön 15 000 mk:n kauppahinnasta. Tämän jälkeen Taminc Oy osti Oy Tampella Ab:ltä Tolkis RN:o 20:88 tilasta erotettavan n. 75 hehtaarin suuruisen määräalan 70,0 milj. markan kauppahinnalla. SKOP rahoitti kauppahinnan myöntämällä korottoman valuuttaluoton. Devalvaatio korotti luoton markkavasta-arvoa, joka oli tilinpäätöshetkellä 80,3 milj. markkaa. Tilinpäätöksessä luotto palautettiin vastaamaan hankintahetken arvoa tekemällä 10,3 milj. markan kirjaus yhtiövastikkeisiin. Kaupan perustana oli käytetty Tampereen Alue-SKV Oy:n antamaa arviota, joka oli 115 milj. markkaa. Myöhemmin suoritetut arviot, joita olivat laatineet Maanomistajien Arviointikeskus Oy ja Huoneistomarkkinointi Oy, poikkeavat huomattavasti ensimmäisestä arviosta ja päätyivät 10- 13 milj. markkaan. Nämä arviot oli tehty osittain eri perustein kuin päätöksen pohjana ollut arvio. Em. järjestelyssä oli poikettu pankin sisäisistä ohjeista."

Pankin toimitusjohtaja oli yhtiökokouksessa pitämässään katsauksessa todennut, että sisäisistä ohjeista poikkeaminen oli tarkoittanut tilan kauppaan liittyvää rahoituspäätöstä, jonka oli allekirjoittanut ainoastaan yksi johtokunnan jäsen, vaikka luotonantoon liittyvät ohjeet olivat edellyttäneet kahta päätöksentekijää näin suuren luoton kohdalla.

Yhtiökokoukselle esitetystä informaatiosta oli ilmennyt se, millä tavoin rahoitusjärjestelyssä oli poikettu pankin sisäisistä ohjeista. Yhtiökokoukselle kerrotuista tiedoista oli lisäksi ilmennyt kaupan perusteena olleen hinta-arvion huomattava poikkeaminen kaupanteon jälkeen hankituista arvioista ja siten kiinteistökaupan tappiollisuus pankille ja vahingon suuruusluokka. Kanne perustui paitsi yhtiökokoukselle kerrottuihin edellä mainittuihin seikkoihin myös pankin vakavaraisuuden vaarantamiseen ja viranomaisten määräysten vastaiseen luotonantoon, mitkä seikat eivät olleet ilmenneet yhtiökokoukselle annetuista tiedoista. Yhtiökokoukselle oli tullut antaa olennaisesti oikea ja täydellinen kuva kaikista keskeisistä vastuun edellytyksistä. Mainitut kanteen perusteena olevat seikat oli jätetty yhtiökokoukselle kertomatta.

Käräjäoikeuden ratkaisu

Käräjäoikeus katsoi, että SKOP:n varsinaisille yhtiökokouksille 21.3.1991 ja 25.3.1992 ei ollut minkään kannekohdan osalta annettu osakeyhtiölain 15 luvun 5 §:n 2 momentin mukaisia kaikki kanneperusteet kattavia olennaisesti oikeita ja täydellisiä tietoja kanteen perusteena olevista seikoista. Sen vuoksi myönnetyt vastuuvapaudet vuosilta 1990 ja 1991 eivät estäneet kantajaa päättämästä vahingonkorvauskanteen nostamisesta ja ajamasta kannetta.

Vahingonkorvausvastuu

Johdanto

Vuoden 1969 liikepankkilain (540/1969) 90 §:n 1 momentin (966/1979) mukaan liikepankin johtokunnan jäsen oli velvollinen korvaamaan vahingon, jonka hän tehtävässään oli tahallisesti tai huolimattomuudesta pankille aiheuttanut. Tammikuun 1 päivästä 1991 lukien voimassa olleen liikepankkilain (1269/1990) 60 §:n 1 momentin mukaan johtokunnan jäsen oli velvollinen korvaamaan vahingon, jonka hän oli toimessaan tahallisesti tai huolimattomuudesta aiheuttanut pankille. Vuonna 1990 voimassa olleen liikepankkilain 3 §:n ja vuoden 1990 liikepankkilain 1§:n 2 momentin mukaan liikepankkiin sovellettiin osakeyhtiöstä annettua lainsäädäntöä, mikäli liikepankkilaissa tai 1.1.1991 voimaan tulleessa talletuspankkien toiminnasta annetussa laissa ei ollut toisin säädetty.

Liikepankin johtokunnan jäsenen vahingonkorvausvastuuta pankille ei ollut edellä mainittua yksityiskohtaisemmin säännelty lainsäädännössä.

Oikeuskirjallisuudessa oli vakiintuneesti katsottu, että jo lievä tuottamus riitti aiheuttamaan yhtiöoikeudellisen vahingonkorvausvastuun. Huolellisuuden arvioinnin tuli olla objektiivista, jolloin huolellisen menettelyn mittapuuna oli se, mitä vastaavassa asemassa olevalta henkilöltä voitiin kysymyksessä olevassa tilanteessa objektiivisesti arvioiden vaatia, kun hänen edellytettiin toimivan yhtiön edun mukaisesti.

Liikepankkitoimintaan kuului myös riskinotto. Liikepankin johdon vahingonkorvausvastuun perusteena ei voinut olla pelkästään se seikka, että pankin ottamat riskit toteutuivat aiheuttaen pankille tappioita. Riskit oli tiedostettava ja otettava huomioon päätöksenteossa ja riskejä otettaessa oli meneteltävä huolellisesti. Tuottamuksen arvioinnin oli perustuttava päätöksentekoajankohtana olleisiin riskejä koskeviin tietoihin.

Kohta 1.2.6

Käräjäoikeus mainitsemillaan perusteilla katsoi, ettei A ollut vahingonkorvausvastuussa pankkiin nähden sillä perusteella, että hän olisi kanteen perusteena olevalla luottopäätöksellä aiheuttanut pankille vahinkoa vaarantamalla sen vakavaraisuutta. Mainitsemillaan perusteilla käräjäoikeus lisäksi katsoi, että A:n tekemää luottopäätöstä ei voitu pitää vahingonkorvausvastuun aiheuttavana pelkästään sillä perusteella, että se olisi ollut viranomaisten ohjeiden vastainen.

Rue d’Anjou-projekti

Suomen Pankin kielto ja SKOP:n johtokunnan päätös

A ja B olivat 25.10.1990 päättäneet myöntää luottoa ja takauksia Pariisin kiinteistöprojektiin yhteensä yli 40 miljoonan markan määrästä, vaikka Suomen Pankki oli 18.10.1990 kieltänyt SKOP-konsernia ja sitä lähellä olevia yhtiöitä ilman Suomen Pankin lupaa ostamasta tai hankkimasta kiinteistöjä tai näihin liittyviä muita sitoumuksia ja vaikka SKOP oli 18.10.1990 sitoutunut noudattamaan annettua ohjeistusta. A ja B eivät olleet näyttäneet, että he olisivat neuvotelleet Suomen Pankin kanssa asiasta ennen 25.10.1990 tehtyjä luottopäätöksiä tai että he olisivat saaneet Suomen Pankin luvan hankkeelle.

A ja B olivat vedonneet siihen, että hanke oli ollut jo pitkään vireillä ja että yhteistyöosapuolille oli syntynyt selvä käsitys pankin sitoutumisesta hankkeeseen. Tässä tilanteessa oli katsottu asianmukaiseksi esittää hanketta SKOP:n johtokunnalle, vaikka uusista kiinteistösijoitushankkeista oli jo päätetty luopua. Hankkeista kokonaan kieltäytyminen olisi saattanut johtaa vahingonkorvausvaatimuksiin. A ja B olivat lokakuussa 1990 olleet siinä vakaassa käsityksessä, että hankkeeseen oli sitouduttu myös juridisesti.

Käräjäoikeus mainitsemillaan perusteilla katsoi jääneen näyttämättä, että pankki olisi sitoutunut kyseisen kiinteistösijoituksen rahoittamiseen. Vastaajien omalla käsityksellä hankkeeseen sitoutumisesta ei ollut merkitystä heidän vahingonkorvausvastuunsa kannalta. Vastaajien velvollisuutena oli ollut huolehtia siitä, että heidän käytettävissään oli tehtävien päätösten edellyttämät riittävät ja oikeat tiedot ja että se organisaatio, jonka tehtävänä oli näiden tietojen tuottaminen, toimi luotettavasti ja asianmukaisesti.

Vastaajat eivät olleet näyttäneet mitään hyväksyttävää, pankin edun mukaista syytä rahoittaa luottopäätöksissä tarkoitettua kiinteistösijoitusta vastoin johtokunnan 18.10.1990 tekemää päätöstä ja Suomen Pankille annettua sitoumusta, joiden mukaan pankki oli sitoutunut olemaan hankkimatta kiinteistöjä tai näihin liittyviä muita sitoumuksia ilman Suomen Pankin lupaa.

Päätöksentekomenettelyn moitittavuus

Luottopäätökset oli tehnyt kaksi johtokunnan varsinaista jäsentä. Luottopäätöslomakkeessa ei ollut merkintää kohdassa "päätöksentekijä", jonka tarkoituksena oli osoittaa päätöksentekotaso. Luottopäätöksiä ei myöskään ollut kirjattu johtokunnan pöytäkirjaan.

Osakeyhtiölain 8 luvun 9 §:n 1 momentin mukaan osakeyhtiön hallituksessa päätöstä ei saanut tehdä, ellei kaikille hallituksen jäsenille ollut mahdollisuuksien mukaan varattu tilaisuutta osallistua asian käsittelyyn. Tätä osakeyhtiölain pakottavaa säännöstä oli vuonna 1990 voimassa olleen liikepankkilain 3 §:n viittaussäännöksen mukaan sovellettava myös liikepankkiin.

Pankin yhtiöjärjestyksen mukaan johtokunta oli ollut päätösvaltainen silloinkin, kun vähintään kaksi sen varsinaisista jäsenistä oli saapuvilla, mikäli he olivat päätöksestä yksimielisiä. Pankin johtokunnan vahvistaman johtokunnan työjärjestyksen mukaan johtokunnan kokoukset oli pyrittävä järjestämään niin, että kaikilla johtokunnan jäsenillä ja varajäsenillä oli mahdollisuus osallistua niihin. Johtokunta saattoi kokoontua tarvittaessa ennalta määrättyjen kokousten väliaikoina käsittelemään kiireellisiä asioita. Näihin kokouksiin ottivat osaa paikalla olleet johtokunnan jäsenet ja varajäsenet. Työjärjestyksen mukaan johtokunnan päätökset kirjattiin johtokunnan pöytäkirjaan.

Kyseessä olevia luottopäätöksiä ei ollut kirjattu johtokunnan pöytäkirjaan. Johtokunnan päätösten merkitseminen johtokunnan pöytäkirjaan ei kuitenkaan sinänsä ollut edellytyksenä päätösten pätevyydelle.

Johtokunnan työjärjestys oli mahdollistanut kiireellisten asioiden käsittelyn johtokunnan ennalta määrättyjen kokousten väliaikoina, jolloin kokouksiin olivat ottaneet osaa paikalla olleet johtokunnan jäsenet ja varajäsenet. Osakeyhtiölain pakottavan säännöksen mukaan päätöstä ei kuitenkaan saanut tehdä, ellei kaikille hallituksen jäsenille ollut mahdollisuuksien mukaan varattu tilaisuutta osallistua asian käsittelyyn. Vastaajat eivät olleet edes väittäneet, että poissa olleille johtokunnan jäsenille ja varajäsenille olisi mahdollisuuksien mukaan varattu tilaisuus osallistua asian käsittelyyn. Mikään asiassa esitetty selvitys ei viitannut myöskään siihen, että päätösten kiireellisyys olisi edellyttänyt päätösten tekemistä johtokunnan ennalta määrättyjen kokousten väliaikoina ja varaamatta kaikille johtokunnan jäsenille ja varajäsenille mahdollisuutta osallistua päätöksiin. Tällaisen tilaisuuden varaamiseen olisi ollut erityistä aihetta paitsi osakeyhtiölain pakottavan säännöksen vuoksi myös siitä syystä, että lähes täysilukuinen pankin johtokunta oli vähää aiemmin päättänyt olla ryhtymättä kiinteistösijoituksiin ja antanut Suomen Pankille vastaavan sisältöisen sitoumuksen.

A:n ja B:n tekemiä kanteen perusteena olleita luottopäätöksiä ei voitu pitää osakeyhtiölain ja johtokunnan työjärjestyksen mukaisesti syntyneinä johtokunnan päätöksinä. Vastaajat eivät olleet näyttäneet mitään hyväksyttävää syytä poiketa osakeyhtiölain säännösten ja johtokunnan työjärjestyksen mukaisesta johtokunnan päätöksentekomenettelystä. Huolellinen menettely olisi edellyttänyt päätösten tekemistä asianmukaisesti johtokunnassa.

Muu moitittavuus

Asiassa esitetystä selvityksestä ilmeni, että kyseinen kiinteistösijoitus oli ollut tarkoitus toteuttaa siten, että ostettavalla tontilla sijainnut liike-, toimisto- ja asuinkiinteistö puretaan ja tilalle rakennetaan uudisrakennus. Vastaajien vastauksesta ja erään todistajan kertomuksesta ilmeni, että koska kyseessä oli ollut purettava kohde, oli pyritty erityisesti arvioimaan valmiista kohteesta saatavaa tuottoa ja katsottu, että ostettua kohdetta koskevilla arviolausunnoilla oli vähäinen merkitys.

Luottopäätösten mukaan 33 miljoonan Ranskan frangin pankkitakauksen vakuudeksi oli edellytetty projektin toisen osapuolen Juno Groupin takaus 50%:lle pankkitakauksen määrästä, ja 25 miljoonan Ranskan frangin rahoituslimiitin pääasialliseksi vakuudeksi oli edellytetty toinen kiinnitys kohteeseen. A ja B olivat myöntäneet, että pankkitakauksen vakuudeksi edellytettyä takausta ei ollut saatu luottopäätöksen yhteydessä, vaan vasta myöhemmin, ja että se oli osoittautunut arvottomaksi. Rahoituslimiitin vakuudeksi edellytettyjä vakuuksia ei ollut saatu lainkaan.

Riidatonta asiassa oli, että rahoitettava kiinteistöprojekti ei ollut toteutunut suunnitellulla tavalla. Hanke ei ollut edennyt sen rahoittamista pidemmälle, eikä hankittua rakennusta ollut purettu. Todistajankertomusten mukaan rakennus oli erittäin huonokuntoinen.

Vastaajat olivat esittäneet erääksi keskeiseksi syyksi hankkeen epäonnistumiseen sen, että vanhassa rakennuksessa baaria pitänyt vuokralainen oli kieltäytynyt muuttamasta. Vastaajat olivat myöntäneet, että hankkeen toteuttaminen oli lähinnä pankin alemmalla organisaatiotasolla epäonnistunut, minkä vuoksi voitiin jälkikäteen todeta myös organisatorisen valvonnan epäonnistuneen. Pankissa suoritetun erityistarkastuksen mukaan alkuperäinen suunnitelma rakentaa uusi toimistorakennus ei ollut toteutunut, koska Ranskan viranomaisilta oli ollut erittäin vaikea saada rakennuslupaa ja se oli saatu vasta syyskuussa 1992.

Kun kyseessä oli ollut kohde, joka oli ollut tarkoitus purkaa ja rakentaa uudelleen, huolellinen päätöksenteko olisi edellyttänyt ensinnäkin sen varmistamista, että hanke oli toteutettavissa aiotulla tavalla aiotussa aikataulussa ja että hankkeen toteuttamiseksi vaadittavat luvat oli asianmukaisesti hankittu tai ainakin varmuudella hankittavissa. Hankkeen rahoittamisen edellytykseksi ei kuitenkaan ollut asetettu mainittujen seikkojen selvittämistä. Huolellinen päätöksenteko olisi lisäksi edellyttänyt vakuuksien vakuusarvon asianmukaista selvittämistä. Vastaajat eivät olleet edes väittäneet, että näin olisi menetelty. Vastaajat olivat pitäneet purettavan kiinteistön vakuusarvon selvittämistä tarpeettomana eivätkä olleet näyttäneet, että purettavasta kohteesta ja sen vakuusarvosta olisi hankittu mitään selvityksiä. Luottopäätöksissä edellytetty takaus oli osoittautunut arvottomaksi, eikä muita edellytettyjä vakuuksia ollut edes hankittu.

A:n ja B:n velvollisuutena oli ollut huolehtia siitä, että heidän käytettävissään oli tehtävien päätösten edellyttämät riittävät ja oikeat tiedot. A:n ja B:n oli katsottava laiminlyöneen tämän velvollisuutensa, koska he eivät olleet edellyttäneet luottopäätöksiä tehdessään riittäviä selvityksiä rahoitettavasta kohteesta. Vastaajat eivät myöskään olleet edellyttäneet luotoille asianmukaisia vakuuksia.

Johtopäätökset

Vastaajat eivät olleet näyttäneet mitään hyväksyttävää, pankin edun mukaista syytä ryhtyä luottopäätöksissä tarkoitettuun kiinteistösijoitukseen vastoin johtokunnan 18.10.1990 tekemää päätöstä ja Suomen Pankille annettua sitoumusta, joiden mukaan pankki oli sitoutunut olemaan hankkimatta kiinteistöjä tai näihin liittyviä muita sitoumuksia ilman Suomen Pankin lupaa. Huolellinen päätöksentekomenettely olisi näissä olosuhteissa edellyttänyt päätösten tekemistä asianmukaisesti johtokunnassa. A ja B eivät olleet edellyttäneet luottopäätöksiä tehdessään riittäviä selvityksiä rahoitettavasta kohteesta eivätkä olleet edellyttäneet luotoille asianmukaisia vakuuksia.

Käräjäoikeus katsoi, että A ja B olivat menetelleet huolimattomasti tehdessään luottopäätökset. Tämän vuoksi he olivat liikepankkilain (540/1969) 90§:n 1momentin nojalla vastuussa pankille luottopäätöksillä aiheuttamistaan vahingoista. Riidaton vahingon määrä oli yhteensä 36 298 358,40 markkaa.

Interforce-yhtiöt

Tuottamus

Käräjäoikeus totesi, että kanne perustui 24.1.1990 tehtyihin luottopäätöksiin. Ennen vuotta 1990 tehtyjen päätösten mahdollisella moitittavuudella ei siten ollut suoranaista merkitystä. Koska C oli väittänyt vuonna 1990 tehtyjen päätösten perustuneen 18.12.1989 tehdyssä päätöksessä annettuun valtuutukseen, oli tuo valtuutus selvitettävä myös 24.1.1990 tehtyjä päätöksiä arvioitaessa.

Päätöksen 18.12.1989 oli tehnyt kaksi johtokunnan varsinaista jäsentä, A ja C. Luottopäätöslomakkeessa ei ollut merkintää kohdassa "päätöksentekijä", jonka tarkoituksena oli osoittaa päätöksentekotaso. Luottopäätöstä ei myöskään ollut kirjattu johtokunnan pöytäkirjaan.

Pankin yhtiöjärjestyksen mukaan johtokunta oli ollut päätösvaltainen silloinkin, kun vähintään kaksi sen varsinaisista jäsenistä oli saapuvilla, mikäli he olivat päätöksestä yksimielisiä.

Johtokunnan päätösten merkitseminen johtokunnan pöytäkirjaan ei sinänsä ollut edellytyksenä päätösten pätevyydelle.

Osakeyhtiölain 8 luvun 9 §:n 1 momentin mukaan osakeyhtiön hallituksessa päätöstä ei saanut tehdä, ellei kaikille hallituksen jäsenille ollut mahdollisuuksien mukaan varattu tilaisuutta osallistua asian käsittelyyn. Osakeyhtiölain 8 luvun 14 §:n 2 momentin mukaan yhtiön edustaja ei saanut noudattaa yhtiökokouksen tai yhtiön muun elimen päätöstä, joka oli osakeyhtiölain tai yhtiöjärjestyksen vastaisena pätemätön. Näitä osakeyhtiölain pakottavia säännöksiä oli vuonna 1989 voimassa olleen liikepankkilain 3 §:n viittaussäännöksen mukaan sovellettava myös liikepankkiin.

C ei ollut edes väittänyt, että poissa olleille johtokunnan jäsenille ja varajäsenille olisi 18.12.1989 mahdollisuuksien mukaan varattu tilaisuus osallistua asian käsittelyyn. Luottojen esittelijä oli todistajana kertonut, että päätöksen tekemisellä ei ollut ollut mitään erityistä kiirettä. C ei ollut myöskään väittänyt, että päätösten kiireellisyys olisi edellyttänyt päätösten tekemistä johtokunnan ennalta määrättyjen kokousten väliaikoina ja varaamatta kaikille johtokunnan jäsenille ja varajäsenille mahdollisuutta osallistua päätöksiin.

A:n ja C:n 18.12.1989 tekemää päätöstä ei siten voitu pitää osakeyhtiölain ja johtokunnan työjärjestyksen mukaisesti syntyneenä johtokunnan päätöksenä, jonka perusteella C:llä olisi osakeyhtiölain 8 luvun 14 §:n 2 momentin säännös huomioon ottaen ollut oikeus ryhtyä täytäntöönpanotoimiin.

Lisäksi C:n 24.1.1990 tekemissä päätöksissä oli eräitä muutoksia verrattuna luottopäätöslomakkeeseen 18.12.1989. Muutokset luottoajassa ja vakuuksissa olivat luottojen esittelijänkin mukaan olleet olennaisia. C:n 24.1.1990 tekemiä luottopäätöksiä ei siten myöskään voitu pitää pelkästään johtokunnan aikaisemman päätöksen täytäntöönpanona.

Päätöksen 18.12.1989 toisena tekijänä C oli ollut tietoinen 24.1.1990 luottopäätöksiä tehdessään niistä olosuhteista, joissa 18.12.1989 päätös oli tehty. C:n olisi siten pitänyt tietää, että hänen päätöksensä 24.1.1990 eivät perustuneet asianmukaisesti pankin johtokunnassa syntyneeseen valtuutukseen ja että luottopäätöksellä tapahtunutta Hollantia koskeneen maalimiitin ylitystä ei myöskään ollut asianmukaisesti hyväksytty pankin johtokunnassa.

Luottopäätökset 24.1.1990 olivat ylittäneet SKOP:n sektorinjohtajan luottovaltuudet. Koska C:n 24.1.1990 tekemät luottopäätökset eivät myöskään olleet olleet johtokunnan asianmukaiseen valtuutukseen perustuneita täytäntöönpanopäätöksiä, C oli päätökset tehdessään ylittänyt toimivaltansa.

Näin ollen asian oikeudellisen arvioinnin kannalta jäi merkityksettömäksi asianosaisten erimielisyys 18.12.1989 tehdyn päätöksen sisällöstä.

C ei ollut esittänyt muuta selvitystä luotonsaajien taloudellisesta tilasta kuin 22.12.1989 päivätty "Report on the calculation of the financial strength as at November 30 1989 of ‘Interforce Group’ in Rotterdam" ja siihen liitetyt kolme asiakirjaa. Nämä varsin suppeat asiakirjat eivät kuitenkaan luotettavasti osoittaneet luotonsaajayhtiöiden taloudellista asemaa.

SKOP-yrityspankin toimintaohjeen mukaan turvaaviksi vakuuksiksi katsottiin muun muassa kiinteistökiinnitykset 70%:iin todellisesta markkina-arvosta. Täytevakuuksien osalta vakuuksien arvo tuli määritellä erikseen tapauskohtaisesti ottamalla huomioon vakuuden todellinen sisältö ja merkitys.

C:n esittämä kiinteistöjä koskeva arvio tosin osoitti, että kiinteistöjen arvoja oli pankissa selvitelty. Tuonkaan arvion mukaan vakuuksien arvo ei kuitenkaan ollut ollut toimintaohjeen mukainen.

Käräjäoikeus totesi, että pankissa noudatettavat luotonanto-ohjeet osoittivat pankissa suositeltuja luottojen myöntämisessä ja vakuuksien arvioinnissa noudatettavia yleisiä periaatteita. Kanteen perusteena olevissa 24.1.1990 päivätyissä ja C:n hyväksymissä luottopäätöslomakkeissa ei ollut vakuuksien arvoa määritelty lainkaan. C ei ollut näyttänyt, että hänen myöntämiltään kanteen perusteena olevilta luotoilta edellytetyt vakuudet olisivat olleet pankin toimintaohjeiden mukaiset. Huolellinen päätöksenteko olisi edellyttänyt, että luotoilta edellytettäviä vakuuksia arvioitaessa menetellään pankin toimintaohjeiden mukaisesti eikä niistä poiketa ilman pankin edun mukaista hyväksyttävää syytä. Mitään tällaista syytä ei ollut esitetty. Päätöksen 18.12.1989 toisena tekijänä C:n olisi pitänyt tietää, että pankin toimintaohjeiden vakuusmääräyksistä poikkeamista ei myöskään ollut asianmukaisesti hyväksytty pankin johtokunnassa.

Takauspäätöksen 22.12.1989 merkitys

SKOP oli antanut 22.12.1989 tehdyn päätöksen perusteella 8.1.1990 kiinteistösalkun myyjänä olleelle vakuutusyhtiölle ynnä muille 15 miljoonan Alankomaiden guldenin on first demand -ehtoisen "demand guarantee" -nimisen takauksen. Takaus oli annettu sen vakuudeksi, että Interforce maksaisi kiinteistöjen kauppahinnan 139 miljoonaa guldenia viimeistään 26.1.1990 kello 15.00.

Antamansa takaussitoumuksen perusteella SKOP olisi kiinteistöjen kauppahinnan maksun laiminlyönnin seurauksena ollut velvollinen suorittamaan maksuvaatimuksen saatuaan takauksensaajille 15 miljoonaa guldenia. SKOP:n annettua takaussitoumuksen kiinteistökauppojen toteutumatta jäämiseen oli näin ollen liittynyt 15 miljoonan guldenin määräinen riski pankille. Tuota riskiä koskeva harkinta ja uuden luottopäätöksen tekeminen oli kuulunut pankin johtokunnalle.

Todistaja oli kertonut, että mikäli SKOP olisi takauksensa perusteella joutunut suoritusvelvolliseksi, suoritusta olisi ryhdytty perimään asiakkaalta takaisin. Takauspäätöksessä 22.12.1989 oli SKOP:n vakuudeksi mainittu Interforce Holding B.V:n osakkeet, negative/positive pledge kiinteistöistä, kiinteistösalkun vuokrasopimusten siirto ja 10%:n henkilötakaus. Takauspäätöksessä edellytettyjen vakuuksien arvosta ei ollut esitetty selvitystä. Selvitystä ei ollut voitu esittää myöskään siitä, olisiko SKOP:lle esitetty vaatimusta sen antaman takauksen perusteella ja missä määrin SKOP:n takauksensa perusteella mahdollisesti suorittama määrä olisi jäänyt SKOP:n lopulliseksi vahingoksi.

Vahinko

Käräjäoikeus katsoi selvitetyksi, että kanteen perusteena olevista luotoista oli aiheutunut SKOP:lle vahinkoa yhteensä noin 38 miljoonaa markkaa.

Johtopäätökset

C, joka oli luottopäätökset 24.1.1990 tehdessään ylittänyt toimivaltansa ja poikennut pankissa noudatetuista vakuusohjeista, oli luottopäätökset tehdessään menetellyt huolimattomasti. Hän oli liikepankkilain (540/1969) 90§:n 1momentin nojalla vastuussa pankille luottopäätöksillä aiheuttamistaan vahingoista.

Vahingonkorvauksen sovittelu

Mainitsemillaan perusteilla käräjäoikeus sovitteli A:n, B:n ja C:n maksettavia korvauksia siten, että A:n korvausvastuu pankille oli 6miljoonaa markkaa, mistä määrästä B:n yhteisvastuullinen korvausvastuu pankille oli 4miljoonaa markkaa. C:n korvausvastuu pankille oli 4 miljoonaa markkaa.

Tuomiolauselma

A velvoitettiin suorittamaan SKOP:lle 6miljoonaa markkaa korkoineen, mistä määrästä B:n oli yhteisvastuullisesti A:n kanssa suoritettava 4miljoonaa markkaa korkoineen.

C velvoitettiin suorittamaan SKOP:lle 4miljoonaa markkaa korkoineen.

Vahingonkorvausvaatimukset hylättiin enemmälti.

Asian ovat ratkaisseet laamanni Huttunen, käräjätuomari Jääskeläinen ja ylimääräinen käräjätuomari Sippo.

Helsingin hovioikeuden tuomio 23.12.1998

Hovioikeus, jossa pankki sekä A, B ja C puolin ja toisin hakivat muutosta, lausui muun muassa seuraavan.

Vastuuvapaus ja kohta 1.2.6

Hovioikeus hyväksyi käräjäoikeuden perustelut vastuuvapautta koskevilta osin, mutta selvensi niitä kohdan 1.2.6 osalta.

Hovioikeus hyväksyi käräjäoikeuden perustelut ja johtopäätöksen kanteen hylkäämisestä kohdan 1.2.6 osalta sekä esitti eräitä lisäperusteita.

Rue d’Anjou-projekti

1 Johtokunnan päätöksentekomenettelystä

1.1 Päätöksentekomenettelyä säännöstäneet määräykset

SKOP:n yhtiöjärjestyksen mukaan johtokunta oli ollut päätösvaltainen silloinkin, kun vähintään kaksi sen varsinaisista jäsenistä oli saapuvilla, mikäli he olivat päätöksestä yksimielisiä.

Vastaavasti pankin johtokunnan työjärjestyksen mukaan johtokunta tai sen työryhmä oli ollut päätösvaltainen silloinkin, kun vähintään kaksi sen varsinaisista jäsenistä oli saapuvilla, mikäli he olivat päätöksestä yksimielisiä. Työjärjestyksen mukaan johtokunnan kokoukset oli ollut pyrittävä järjestämään niin, että kaikilla johtokunnan jäsenillä ja varajäsenillä oli mahdollisuus osallistua niihin. Johtokunta saattoi kokoontua tarvittaessa ennalta määrättyjen kokousten väliaikoina käsittelemään kiireellisiä asioita. Näihin kokouksiin olivat ottaneet osaa paikalla olleet johtokunnan jäsenet ja varajäsenet. Johtokunnan kokouksiin tuotavat asiat oli ollut etukäteen ilmoitettava kokouksessa käsiteltäväksi johtokunnan sihteerille ja kokousmateriaali oli, mikäli mahdollista, ollut toimitettava kokoukseen osallistujille viimeistään kokousta edeltävänä päivänä.

Työjärjestyksen mukaan johtokunnalla oli lisäksi ollut kaksi työryhmää, johtokunnan henkilöstökokous ja johtokunnan keskuspankkityöryhmä.

Päätöksentekoa ja delegointia kansainvälisessä liiketoiminnassa koskeneen delegointiohjeen mukaan liiketoimintasektorin johtaja oli vahvistanut vuosittaiset vastuulimiitit ja tehnyt päätökset, kun asiakkaan kokonaisvastuut olivat olleet alle 100 miljoonaa markkaa ja aktiivinen luottoriski alle 20 miljoonaa markkaa sekä tehnyt rahoituspäätöksen 50 miljoonaan markkaan asti sekä lisäksi liiketoimintaryhmän vahvistaman vastuulimiitin puitteissa päättänyt yksittäisistä luotoista, jotka muutoin ylittivät liiketoimintasektorin johtajan valtuudet.

Päätösten ajankohtana voimassa olleen liikepankkilain 3 §:n (540/1969) mukaan liikepankkiin oli sovellettu osakeyhtiöstä voimassa ollutta lainsäädäntöä, mikäli liikepankkilaissa ei ollut toisin säädetty. Näin ollen osakeyhtiölain 8 luvun 9§:n 1 momentin säännös oli sinänsä ollut noudatettavana.

1.2 Noudatetusta päätöksentekokäytännöstä ja sen merkityksestä huolimattomuusarvostelussa

SKOP:ssa oli arviolta 1980-luvun puolesta välistä lukien ryhdytty delegoimaan johtokunnan päätöksentekoa alemmille tasoille, jotta päätöksenteko olisi vastannut kiihtyneen, monipuolistuneen ja kansainvälistyneen pankkitoiminnan vaatimuksia päätöksenteon nopeudesta ja joustavuudesta. Pankissa oli vakiintuneena, pankin yhtiöjärjestyksen ja työjärjestyksen sallimana käytäntönä ollut noudatettavana ainakin kolmenlaisia johtokunnan päätöksentekokokoonpanoja. Näihin oli kuulunut myös kahden yksimielisen johtokunnan jäsenen muodostama johtokunnan kokous, jota oli käytetty erityisesti varsinaiseen pankkitoimintaan liittyneissä asioissa, kuten luotto-, rahoitus- ja sijoituspäätöksiä tehtäessä. Pankissa oli myös vakiintuneesti noudatettu käytäntöä, jonka mukaan tilaisuuden varaamista muille johtokunnan jäsenille osallistua sanottuihin kahden johtokunnan jäsenen muodostamiin johtokunnan kokouksiin "pankillisissa" asioissa ei ollut pidetty välttämättömänä eikä tilaisuuden varaamista saati asioiden pöytäkirjaamista sanotuissa kokouksissa ollut myöskään pidetty päätösten laillisuuden edellytyksenä.

A ja B olivat muun ohella väittäneet, että osakeyhtiölain osakeyhtiön hallitusta ja liikepankkilain pankin johtokuntaa koskevat säännökset eivät olleet näiltä osin yhteneväiset siten kuin käräjäoikeus oli katsonut. Vaikka kysymyksessä olevat luottopäätökset olikin tehty ennen 1.1.1991 voimaan tullutta liikepankkilakia (1269/1990), voitiin osakeyhtiön hallituksen ja liikepankin johtokunnan aseman ja päätöksentekomenettelyn keskinäisessä vertailussa ottaa huomion myös viimeksi sanotun lain säätämiseen johtaneen hallituksen esityksen perustelut (HE 242/1989 vp.).

Huomioon ottaen sanotut perustelulausumat oli A:n ja B:n väite osakeyhtiön hallituksen ja liikepankin johtokunnan aseman ja päätöksentekomenettelyn erilaisuudesta hyväksyttävä. Päätöksenteon nopeuden ja joustavuuden varmistaminen olivat olleet perusteina sille, miksi liikepankin johtokunnan päätösvaltaisuusvaatimusta oli olennaisesti lievennetty. Kun perusteluissa oli nimenomaisesti todettu liikepankin johtokunnan päätöksenteon vaativan varsin suurta joustavuutta, mitä joustavuutta ja päätöksenteon nopeutta oli käytännössä edellytetty myös ennen sanotun lain voimaantuloa nyt kysymyksessä olevien luottopäätösten ajankohtana, sanotut vaatimukset voitiin ottaa huomioon tulkittaessa pankin itsensä hyväksymän työjärjestyksen määräystä, jonka mukaan johtokunnan kokoukset oli pyrittävä järjestämään niin, että kaikilla johtokunnan jäsenillä ja varajäsenillä oli mahdollisuus osallistua niihin. Sanottu määräys ei ollut ollut ehdoton, vaan se oli antanut tietyn harkintamahdollisuuden. Erään todistajan kertomuksesta kävi ilmi, että niin sanottuihin aamukokouksiin oli pyritty kutsumaan kaikki tuolloin paikalla olleet johtokunnan jäsenet. Toisaalta todistajan mukaan vakiintunut käytäntö oli ollut, ettei tilaisuuden varaamista muille johtokunnan jäsenille ollut pidetty välttämättömänä tilanteissa, joissa johtokunnan kokouksen oli muodostanut kaksi yksimielistä johtokunnan jäsentä tehtäessä päätöksiä "pankillisista" asioista. Lisäksi tilintarkastajan laatiman muistion mukaan luottopäätösten teko kierrättämällä eli se, että B, jolla oli ollut vastuu kysymyksessä olevan projektin valvonnasta, oli hyväksyttänyt pankkitakauksen ja luottolimiitin A:lla, oli osoittanut, että projekti oli käsitelty korkealla organisaatiotasolla. Sanotun muistion mukaan B oli pyrkinyt toteuttamaan pankissa omaksuttua strategiaa, johon olivat kuuluneet muun ohella ulkomaiset sijoitukset, riskinotto ja korkea tuotto.

Hovioikeus katsoi A:n ja B:n sekä eräiden todistajien kertomusten perusteella, että A:n ja B:n noudattama johtokunnan päätöksentekokäytäntö oli vastannut pankissa tuolloin noudatettua käytäntöä ja että menettely oli paitsi ollut pankin hallintoneuvoston myös pitänyt olla yhtiökokouksen eli omistajien tiedossa. Kuten A ja B olivat todenneetkin, noudatettua menettelyä oli pitänyt virheellisenä ainoastaan heidän entinen työnantajansa SKOP. Hovioikeus piti asiassa riidattomana, että pankin hallintoneuvosto ja yhtiökokous sallivalla suhtautumisellaan olivat myös hyväksyneet tässä suhteessa noudatetun käytännön. A:n ja B:n väitettyä huolimattomuutta oli näin ollen SKOP:iin nähden arvioitava sanotun vakiintuneen, SKOP:n itsensä hyväksymän käytännön kannalta. Sanotussa arvioinnissa ei siten ollut otettava huomioon päätöksentekomenettelyn väitettyä osakeyhtiölain 8 luvun 9 §:n tai työjärjestyksen vastaisuutta.

Kuten A, B ja eräät todistajat olivat todenneet, kysymyksessä oli lisäksi ollut suuruusluokaltaan normaali luotto- ja rahoitusasia, lähinnä rutiiniasia. SKOP ei myöskään ollut edes väittänyt, saati saattanut todennäköiseksi, että mainitun tilaisuuden varaamisen puuttuminen olisi vaikuttanut luottopäätösten sisältöön tai että luottopäätökset olisivat jääneet tekemättä, mikäli muille johtokunnan jäsenille olisi varattu osallistumismahdollisuus. SKOP ei myöskään ollut kiistänyt sitä B:n väitettä, että hän olisi voinut tehdä kysymyksessä olevat luottopäätökset C:n valtuuttamana kansainvälisen liiketoimintaryhmän sektorinjohtajana yksinkin. Hovioikeus katsoi, ettei A:n ja B:n noudattama menettely ollut poikennut SKOP:n hyväksymästä, vakiintuneesta käytännöstä, joka oli sallinut mainitun poikkeuksen edellä tarkoitetusta työjärjestyksen määräyksestä siinäkin tapauksessa, ettei päätettävä asia ollut ollut työjärjestyksen tarkoittamalla tavalla kiireellinen. Näillä perusteilla hovioikeus katsoi, että päätökset olivat tältäkin osin olleet päteviä johtokunnan päätöksiä eikä niiden muodolliseen pätevyyteen ollut vaikuttanut Suomen Pankin 18.10.1990 antama ohjeistus.

Edellä mainituilla ja muutoin käräjäoikeuden mainitsemilla perusteilla kanne oli perusteeton siltä osin kuin se oli perustettu luottopäätösten muodolliseen virheellisyyteen. A:n ja B:n menettely ei siten tältä osin ollut ollut huolimatonta.

2 Sitoutuminen hankkeeseen ennen luottopäätöksiä 25.10.1990

Suomen Pankin 18.10.1990 SKOP:lle antamaan ohjeistukseen/tervehdyttämisohjelmaan, jota SKOP oli ilmoittanut tulevansa noudattamaan, SKOP oli sisällyttänyt varauman, jonka mukaan SKOP oli pidättänyt oikeuden neuvotella tietyistä ohjeistuksen täytäntöönpanoon todennäköisesti liittyvistä ongelmista muun muassa sen vuoksi, että SKOP:lla oli ollut asiakkaidensa kanssa voimassa olevia sopimuksia, joita se ei ollut voinut yksipuolisesti lakkauttaa.

Hovioikeus katsoi, että kanteen peruste huomioon ottaen A:n ja B:n päätöksenteon aikaisella henkilökohtaisella käsityksellä ja vakuuttuneisuudella hankkeeseen sitoutumisesta sekä niiden perusteeksi esitetyillä seikoilla oli ratkaiseva merkitys huolellisuusarvioinnissa.

Hovioikeus mainitsemillaan perusteilla katsoi, että SKOP oli tullut tosiasiallisesti sidotuksi Rue d’Anjou-hankkeeseen ennen kysymyksessä olevia luottopäätöksiä siten, ettei siitä irtaantuminen seuraamuksitta ollut enää ollut mahdollista. A:lla ja B:llä oli näin ollen objektiivisestikin arvioiden ollut riittävät ja hyväksyttävät perusteet katsoa SKOP:n tulleen sidotuksi hankkeeseen sanotun varauman tarkoittamalla tavalla. A tai B eivät tosin olleet näyttäneet, että SKOP ennen luottopäätöksiä olisi neuvotellut Suomen Pankin kanssa sanotusta sitoutumisesta. Asiassa oli kuitenkin B:n ja todistaja X:n kertomusten perusteella näytetty, että B oli, tosin vasta 29.10.1990, mutta ennen luottopäätösten täytäntöönpanoa, ilmoittanut X:lle Suomen Pankin edustajana sanotusta tosiasiallisesta sitoutumisesta kysymyksessä olevaan kiinteistösijoitukseen. Suomen Pankki oli sanotun varauman perusteella voinut myös ennakolta ottaa huomioon sen mahdollisuuden, että SKOP:lla Suomen Pankin antaman ohjeistuksen voimaantullessa olisi vastaavankaltaisia sitoumuksia, joista irrottautuminen seuraamuksitta olisi mahdotonta. Sanottu ohjeistus oli luonteeltaan ja sitovuudeltaan Suomen Pankin ja SKOP:n välinen, vain tavoitteellinen sopimus, jonka tavoitteiden saavuttamatta jääminen ei voinut synnyttää vahingonkorvausvastuuta. Kun SKOP oli edellä selostetuin tavoin ollut sidottu kysymyksessä olevaan kiinteistösijoitushankkeeseen ennen Suomen Pankin ohjeistuksen voimaantuloa, A ja B eivät näin ollen, huomioon ottaen SKOP:n varauma, olleet luottopäätökset tehdessään menetelleet vastoin Suomen Pankin ohjeistusta.

A ja B sekä eräät todistajat olivat luotettavasti kertoneet siitä, miten SKOP:n tilanne lokakuussa 1990 oli ollut poikkeuksellisen vaikea ja että SKOP:n ulkomaisen jälleenrahoituksen turvaaminen noissa olosuhteissa oli ollut ehdottoman välttämätöntä myös koko Suomen pankkijärjestelmän kannalta. Näissä olosuhteissa A:lla ja B:llä oli ollut myös perusteltu syy uskoa, että SKOP:n yksipuolinen rahoittajapankin ja Juno-yhtiöiden yhteistoimintaan perustuvista eduista piittaamaton vetäytyminen kysymyksessä olevasta hankkeesta sen jälkeen, kun sitä tarkoittaneet neuvottelut eivät olleet johtaneet tulokseen, olisi aiheuttanut rahoittajapankin ja Juno-yhtiöiden taholta vastatoimia ja sen seurauksena aikaansaanut sellaista kansainvälistä negatiivista julkisuutta, että pankin ulkomainen varainhankinta olisi vakavasti vaarantunut ja johtanut myös kotimaisen varainhankinnan eli tallettajien menettämiseen. Kun A ja B olivat tässä etujen punninnassa päätyneet ratkaisuun tehdä kysymyksessä olevat luottopäätökset välttääkseen vakavammat seuraukset, he eivät olleet menetelleet huolimattomasti. Ratkaisu oli ollut SKOP:n edun mukainen.

Kanne oli siten perusteeton myös siltä osin kuin se oli perustunut väitettyyn sitoutumattomuuteen hankkeeseen ennen luottopäätöksiä.

3 Muu huolimattomuus

Kysymyksessä oli ollut SKOP:n omaksuman strategian mukainen kiinteistösijoitus, jossa asian valmistelu oli tapahtunut SKOP-konserniin kuuluneen kansainväliseen sijoitustoimintaan erikoistuneen organisaation toimesta. SKOP ei ollut edes väittänyt, etteikö sanottua tarkoitusta varten luotu organisaatio sinänsä olisi ollut asianmukainen tuottamaan nyt kysymyksessä olevaa aineistoa johtokunnan päätöksenteon perustaksi. Vaikka A:lle ja B:lle liikepankin johtokunnan jäseninä voitiinkin asettaa muun ohella päätöksenteossaan korostettu huolellisuusvelvollisuus, he olivat kuitenkin tässä tilanteessa voineet luottaa sanotun erityisorganisaation suorittamaan asian valmisteluun sekä siihen, että se oli ollut huolellinen. Samoin he olivat voineet luottaa esittelijänä toimineen kokeneen kansainvälisten kiinteistösijoitusten sijoituspäällikön luottopäätöksiin merkitsemiin sekä esittelymuistiossaan ilmoittamiin tietoihin.

Valmistelutoimet olivat olleet monipuoliset ja kestäneet huomattavan ajan. Valmistelu oli perustunut paitsi Juno-yhtiöiden myös ulkopuolisten tahojen laatimiin selvityksiin sekä lukuisiin eritasoisiin yhteydenottoihin paikan päällä Pariisissa. Asian valmistelijalla ja esittelijällä oli ollut huomattava kokemus ulkomaisen kiinteistösijoitustoiminnan alalta. Kysymyksessä oleva kiinteistösijoituskohde oli sijainnut erinomaiseksi luokitellulla pankki- ja vakuutuslaitosten alueella Länsi-Pariisissa, jossa oli ollut kaupungin korkein vuokrataso.

Yhteistyökumppaniksi valittu Juno-ryhmä oli ennen nyt kysymyksessä olevia luottopäätöksiä ollut SKOP:n luottoasiakkaana jo kauan ja sanotun asiakkaan erilaisia rakennusprojekteja SKOP oli rahoittanut jo maaliskuusta 1989. Näin ollen A ja B olivat voineet luottaa siihen, että esittelytilanteessa pankin sanotun vanhan asiakkaan taloudellinen tila oli selvillä.

Kun kysymyksessä oli ollut nimenomaan kiinteistösijoitus, luottopäätöksissä edellytettyjen vakuuksien merkitystä ja arvoa voitiin arvioida toisin kuin tavanomaisessa luotonannossa. Toisaalta SKOP-yrityspankin vakuusarviointia koskeneet toimintaohjeet eivät myöskään olleet sitoneet johtokuntaa. Hankkeen varsinaisena arvona, jonka perusteella hankkeen kannattavuutta ja siten päätöksenteon huolellisuutta oli arvioitava, oli pidettävä hankkeesta tulevaisuudessa saatavaksi arvioitua tuottoa. SKOP ei ollut näyttänyt, että hanke tässä suhteessa olisi jo lähtökohdiltaan ollut virheellinen.

Kun kysymyksessä oleva rakennus oli tarkoitettu purettavaksi, ei ollut ollut perusteltua eikä johdonmukaista edellyttää, että pelkästä rakennuksesta olisi valmistelussa ennen luottopäätösten tekoa tullut hankkia arviolausunto. Kun rakennuksessa olevan vuokralaisen poissaamiseen oli varattu huomattava rahamäärä, ei tältäkään osin ollut perusteltua väittää, että tässä suhteessa päätöksenteossa olisi menetelty huolimattomasti. Sillä seikalla, ettei vuokralaista ollut saatu ajoissa muuttamaan rakennuksesta tai että rakennusluvan saaminen oli viivästynyt hankkeen kannalta olennaisesti, ei luottopäätösten huolellisuuden kannalta ollut merkitystä.

Esittämillään perusteilla hovioikeus katsoi jääneen näyttämättä, että A tai B olisivat luottopäätöksiä tuolloin saatavissa olleiden tietojen perusteella tehdessään menetelleet näiltäkään osin huolimattomasti. Hovioikeuden mukaan kysymyksessä oli ollut SKOP:n mittapuun mukaan arvioituna tavanmukainen pankin hyväksymän strategian mukainen kiinteistösijoitus, johon liittynyt riski oli ollut myös tavanomainen. Hanke oli epäonnistunut ennen kaikkea laman aiheuttaman kiinteistöjen arvojen romahduksen seurauksena. A ja B eivät olleet vastuussa hankkeen aiheuttamasta liiketoiminnallisesta tappiosta, kun kysymyksessä olevat luottopäätökset oli näytetty tehdyn huolellisesti. A:n tai B:n muuta mahdollista heidän asemaansa pankin organisaatiossa perustuvaa vastuuta ei ollut perusteltua ulottaa tässä tapauksessa sanottua pidemmälle.

SKOP:n kanne oli tältä osin perusteeton.

Interforce-yhtiöt

Luottopäätös 18.12.1989

Hovioikeus mainitsemillaan perusteilla katsoi, että A:n ja C:n 18.12.1989 tekemä luottopäätös oli ollut 130 miljoonan guldenin määräinen myönteinen luottolimiittipäätös, jonka asettamissa rajoissa kanteen perusteena olevien päätösten luonnetta ja oikeellisuutta oli arvioitava.

Hovioikeus katsoi huomioon ottaen, mitä se oli vastaavalta osalta lausunut Rue d’Anjou-projektin kohdalla, että A:n ja C:n noudattama päätöksentekomenettely oli vastannut pankin johtokunnan tuolloin noudattamaa vakiintunutta käytäntöä ja että menettely oli paitsi ollut hallintoneuvoston myös pitänyt olla yhtiökokouksen eli omistajien tiedossa. Kysymyksessä oli siten ollut johtokunnan päätös, jolla voitiin katsoa tulleen hyväksytyksi myös Hollannin maalimiitin ylitys. Tästä seurasi, että C:n 24.1.1990 tekemien päätösten luonnetta ja oikeellisuutta oli arvioitava sanotun 18.12.1989 tehdyn päätöksen asettamien rajojen kannalta.

C:n 24.1.1990 tekemien päätösten luonne

Hovioikeus mainitsemillaan perusteilla katsoi, että C:n 24.1.1990 tekemät päätökset olivat olleet 18.12.1989 tehdyn päätöksen täytäntöönpanoa tarkoittavia päätöksiä. C oli voinut tehdä ne laillisesti yksin. Maalimiitin ylitys ja edellytetyt vakuudet olivat tulleet hyväksytyiksi jo 18.12.1989 tehdyllä päätöksellä.

Väitetty muu huolimattomuus

Asiassa esitetyn selvityksen perusteella valmistelutoimet olivat olleet monipuoliset ja kestäneet huomattavan ajan. Asian valmistelijalla ja esittelijällä oli ollut huomattava kokemus kansainvälisen luototuksen alalta. Arviolausunto oli ollut seikkaperäinen ja huolellinen.

Interforce-ryhmittymän taloudellisen tilan selvittelyn osalta kysymys oli ollut vanhasta asiakkaasta, jota SKOP oli luotottanut ennenkin, viimeksi 15.11.1989. Näin ollen voitiin lähteä siitä, että ryhmittymän taloudellinen tila oli tullut tuolloin luotettavasti selvitetyksi. Toisaalta, kun C:n päätösten perusteena oli ollut limiittipäätös 18.12.1989, C oli voinut täytäntöönpanopäätöksiä 24.1.1990 tehdessään lähteä myös siitä, että ryhmittymän taloudellinen tila oli tuolloinkin asianmukaisesti selvitetty. Asiassa esitettyä selvitystä ryhmittymän taloudellisesta tilasta 30.11.1989 oli näillä perusteilla pidettävä C:n huolellisuusarvioinnin kannalta riittävänä erityisesti, kun kysymyksessä olivat olleet kiinteistöyhtiöt, joilla ei ollut ollut muuta omaisuutta. Tällöin vakuusarvioinnin kannalta olivat saaneet korostuneen merkityksen vakuuksien kokonaisarvon ja vakuuksien tuoton oikea määrittäminen.

Arvioitaessa C:n väitettyä huolimattomuutta tältä osin oli otettava huomioon myöskin se, että kun hankkeen rahoittajaksi oli saatu SKOP:n ohella hollantilainen liikepankki, voitiin lähteä siitä, että myös tämä pankki oli arvioinut Interforce-ryhmittymän lainanmaksukyvyn riittäväksi.

Hovioikeus katsoi, ettei SKOP ollut näyttänyt kysymyksessä oleviin luottopäätöksiin liittynyttä valmistelua miltään osin puutteelliseksi edes siten, että C:n olisi tullut sitä epäillä.

Luottopäätöksen tekijän kannalta oli sinänsä tärkeää, että vakuuksien riittävyyden arviointi ja arvostaminen oli suoritettu huolellisesti pankin vahinkoriskin minimoimiseksi. Myös C:lle liikepankin johtokunnan jäsenenä oli voitu asettaa muun ohella päätöksenteossaan korostettu huolellisuusvelvollisuus, vaikka kysymyksessä olivat olleetkin aikaisemman luottopäätöksen täytäntöönpanoa tarkoittavat päätökset. Kun kysymyksessä olevista luottopäätöksistä olivat puuttuneet nimenomaiset arvioinnit vakuuksien turvaavasta ja ei-turvaavasta osuudesta, päätökset eivät olleet sisältäneet kaikkia niitä tietoja, joita niiden oli nimenomaisesti edellytetty sisältävän. C:n päätöksentekoon oli tässä suhteessa kohdistettavissa sinänsä moite. Toisaalta myös nyt kysymyksessä olevien luottopäätöslomakkeiden täyttämistapa ja vakuusarviointi niissä oli ollut pankin sisäisen tarkastuksen kohteena ilman, että näistä olisi huomautettu. Vaikka menettelyä ei ollutkaan nimenomaisesti hyväksytty, se oli ollut yleisemminkin käytössä ja pankin tiedossa.

SKOP-yrityspankin vakuuden arviointia koskevilla toimintaohjeilla ei ollut ollut johtokuntaa muodollisesti sitovaa vaikutusta. Niistä poikkeaminen oli ollut mahdollista, mikäli poikkeamiseen oli ollut liiketaloudellisesti arvioituna hyväksyttävä peruste. Näin ollen tietyin edellytyksin voitiin pitää hyväksyttävänä myös luotonantoa vakuuden käypää arvoa vastaan. Vakuuksien arvostaminen sinänsä oli varsin moninainen ja vaikea tehtävä. Se ei aina ollut tehtävissä yksiselitteisesti ja yksinkertaisesti sanottujen pankin toimintaohjeiden perusteella. Hovioikeus katsoi, että tässä tapauksessa vakuusarvostelu oli ollut tehtävissä johtokunnan 18.12.1989 tekemän päätöksen tavoin ja sen asettamissa rajoissa vakuuksien kokonaisuuden pohjalta yksittäisten vakuuksien tarkastelun sijasta.

Esittämillään perusteilla hovioikeus katsoi, että kiinteistöjen käyvän arvon määrittely arviolausunnossa oli ollut luotettavaa.

Esitetyt selvitykset osoittivat kysymyksessä olevien kiinteistöjen vuokratuottojen olennaisen määrän siitäkin huolimatta, että laman vaikutus oli jo ollut selvästi havaittavissa. Esitetty näyttö osoitti myös SKOP:n väitteen luottopäätöksissä edellytettyjen täytevakuuksien tosiasiallisesta arvottomuudesta vakuusarvioinnin kannalta perusteettomaksi.

Edellä olevan perusteella hovioikeus katsoi, että luottopäätöksissä ilmoitettujen yksilöityjen reaali- ja täytevakuuksien yhteinen vakuusarvo oli sekä 18.12.1989 että 24.1.1990 asian valmistelussa hankittujen, päätöksenteossa käytettävissä olleiden asiakirjojen perusteella ollut luotettavasti arvioitavissa. Kummassakin päätöksentekotilanteessa oli tuolloin käytettävissä olleiden tietojen perusteella voitu perustellusti päätyä johtopäätökseen, että myös vaatimus 30 prosentin niinsanotusta turvamarginaalista oli tullut täytetyksi.

Interforce-ryhmittymä oli tosin toiminut riskitoimialana pidetyllä kiinteistöalalla. Luottojen maksu oli ollut tarkoitus hoitaa kiinteistöjen edelleen myynnillä ja niistä saatavilla vuokratuotoilla. Interforce-ryhmittymän luototusta aloitettaessa vuonna 1989 ja nyt kysymyksessä olevilla päätöksillä sitä 24.1.1990 jatkettaessa käytettävissä olleiden tietojen perusteella Interforce Rotterdamin tai Interforce Den Haagin kykyä selviytyä lainojen takaisinmaksusta ei ollut ollut aihetta vakavasti epäillä. SKOP ei toisaalta ollut näyttänyt, että sellaista tietoa, joiden perusteella mainittuun epäilyyn olisi ollut syytä, olisi tuolloin ollut edes saatavissa. Asiassa ei myöskään ollut esitetty selvitystä siitä, että nyt kysymyksessä olevia päätöksiä tehtäessä laman merkit Keski-Euroopassa olisivat olleet havaittavissa saati myöhemmin laman poikkeuksellinen syvyys ja pitkäkestoisuus ennakoitavissa. Kiinteistöjen hintojen nousun hidastuminen ja pysähtyminen sekä kiinteistöjen myynnin hidastuminen olivat ilmenneet vasta myöhemmin.

Hovioikeus katsoi, ettei C:llä näin ollen ollut ollut eikä pitänytkään olla 18.12.1989 tehtyyn päätökseen tai sen syntyolosuhteisiin taikka tuolloin Hollannissa vallinneeseen kiinteistömarkkinoiden tilaan ja sen vastaisuudessa tapahtuvaan kehitykseen liittynyttä sellaista perusteltua syytä tai epäilystä, jonka nojalla hänen olisi tullut pidättyä päätöksen täytäntöönpanosta ja jättää sitä tarkoittaneet päätöksensä 24.1.1990 tekemättä. Lisäksi C kysymyksessä olevia täytäntöönpanopäätöksiä tehdessään oli harkinnassaan voinut pankin edun kannalta ottaa huomioon mahdollisen 15 miljoonan guldenin takausvastuun astumisen voimaan, ellei hän viimeistään 24.1.1990 tekisi kysymyksessä olevia päätöksiä.

Luottopäätösten tekemiseen oli ollut liiketaloudelliset perusteet eikä liikepankille kuuluvan sallitun riskinoton rajaa ollut pankin edun vastaisesti ylitetty. Hovioikeus katsoi jääneen näyttämättä, että C luottopäätöslomakkeiden puutteellisesta täyttämisestä huolimatta olisi menetellyt vakuusarvioinnissaan tai päätöksenteossaan muutoinkaan huolimattomasti siten, että siitä voisi seurata vahingonkorvausvastuu. Pankin kirjaama luottotappio oli johtunut muusta kuin C:n syystä, ennen kaikkea laman aiheuttaman kiinteistöjen arvojen poikkeuksellisen ja ennakoimattoman jyrkän romahduksen seurauksena. C ei ollut vastuussa tällaisesta liiketoiminnallisesta tappiosta, kun kysymyksessä olevat luottopäätökset oli näytetty tehdyn huolellisesti.

SKOP:n kanne oli tältäkin osin perusteeton.

Tuomiolauselma

Hovioikeus kumosi käräjäoikeuden tuomion ja hylkäsi kanteen kokonaan.

Asian ovat ratkaisseet hovioikeuden jäsenet Iirola, Kuhlefelt ja Paimela. Esittelijä Åsa Holmström.

Perustelut

Rue d’Anjou-projekti

Luottopäätökset

A ja B ovat 25.10.1990 myöntäneet 33 miljoonan Ranskan frangin eli luottopäätöksen mukaan tuolloin 23,6 miljoonan markan määräisen pankkitakauksen kiinteistönjalostusprojektin toteuttamista varten perustetun kiinteistöyhtiön puolesta projektin ranskalaiselle rahoittajapankille. He ovat samana päivänä myöntäneet 25 miljoonan Ranskan frangin eli 17,9 miljoonan markan määräisen luottolimiitin kiinteistöyhtiön rahoituskuluihin sekä muihin kuluihin. Projektin tarkoituksena oli, että kiinteistöyhtiö ostaa Pariisissa sijaitsevan kiinteistön, purkaa sillä sijaitsevan rakennuksen ja rakentaa tilalle uuden liike-, toimisto- ja asuinrakennuksen.

Toimivallan ylitys

Kun luottopäätöksissä tarkoitetuilla vastuilla ei ole ollut turvaavia vakuuksia, päätöksistä pankille aiheutuneen aktiivisen luottoriskin määrä on ollut yli 20 miljoonaa markkaa. Pankin kansainvälistä liiketoimintaa koskevien päätöksentekoa ja päätösvallan siirtämistä koskevien määräysten mukaan luottopäätökset olisi sen vuoksi tullut tehdä kansainvälisessä liiketoimintaryhmässä. Asiassa ei siten ole merkitystä sillä, oliko C B:n väittämin tavoin siirtänyt päätöksentekovaltansa sektorinjohtajana B:lle vai ei. Kansainvälisen liiketoimintaryhmän ohella myös pankin johtokunta on kuitenkin ollut toimivaltainen tekemään luottopäätökset. A ja B eivät ole edes väittäneet, että luottopäätökset olisi tehty kansainvälisessä liiketoimintaryhmässä. Sen sijaan he ovat katsoneet, että luottopäätökset ovat päteviä johtokunnan päätöksiä.

Luottopäätösten tekemisen aikaan voimassa olleen vuoden 1969 liikepankkilain 14 §:n 2 momentin (966/1979) mukaan liikepankin johtokunta oli päätösvaltainen, kun saapuvilla oli vähintään puolet sen jäsenistä, jollei yhtiöjärjestyksessä ollut toisin määrätty. Pankin yhtiöjärjestyksen mukaan johtokunnan päätösvaltaisuus on edellyttänyt vähimmillään vain kahden päätöksestä yksimielisen jäsenen saapuvilla oloa. Tässä suhteessa päätösvaltaisuuden edellytykset ovat siis olleet käsillä. Kanteessa tarkoitetun toimivallan ylityksen kannalta on siten ratkaisevaa se, onko luottopäätösten pätevyyden edellytyksenä pankin väittämin tavoin ollut, että kaikille johtokunnan jäsenille oli varattu tilaisuus osallistua asian käsittelyyn.

Vuoden 1969 liikepankkilain 3 §:n mukaan liikepankkiin sovellettiin osakeyhtiöistä voimassa olevaa lainsäädäntöä, mikäli liikepankkilaissa ei ollut toisin säädetty. Osakeyhtiölain 8 luvun 9 §:n 1 momentin mukaan hallitus ei saa tehdä päätöstä, ellei kaikille hallituksen jäsenille ole mahdollisuuksien mukaan varattu tilaisuutta osallistua asian käsittelyyn. Kun vuoden 1969 liikepankkilaissa ei ollut säädetty poikkeusta tästä säännöksestä, se on koskenut myös päätöksentekoa liikepankin johtokunnassa.

A ja B ovat esittäneet, että pankissa oli ollut kahdenlaisia johtokunnan päätöksiä ja että pankissa noudatetun käytännön mukaan luottoasioita koskeviin johtokunnan päätöksiin ei ollut sovellettava samoja päätöksentekomenettelyä koskevia säännöksiä kuin sellaisiin varsinaisiin johtokunnan päätöksiin, joiden tekeminen lain mukaan kuului johtokunnan toimivaltaan. Tämän johdosta Korkein oikeus toteaa seuraavan:

Liikepankin johtokunnan tehtäviin ei kuulu päätöksenteko kaikista pankin myöntämistä luotoista, vaan toimivaltaa voidaan pätevästi siirtää pankin organisaation alemmille tasoille. Näin oli myös SKOP:ssa tehty. Tietyissä muun ohella asiakkaan kokonaisvastuiden ja aktiivisen luottoriskin määrän perusteella määräytyvissä luottoasioissa johtokunnalla oli kuitenkin pankissa voimassa olleiden päätöksentekoa ja päätösvallan siirtämistä koskevien määräysten mukaan yksinomainen toimivalta luottopäätösten tekemiseen. Jotta voitaisiin katsoa, että näissä määräyksissä on johtokunnan päätöksellä A:n ja B:n väittämin tavoin tarkoitettu muunlaista päätöksentekomenettelyä kuin asiasta päättämistä asianmukaisesti koollekutsutussa ja siten päätösvaltaisessa johtokunnan kokouksessa, on edellytettävä, että tästä olisi annettu nimenomaiset määräykset.

A:n ja B:n väitettä siitä, että pankissa on ollut kahdenlaisia johtokunnan päätöksiä, sinänsä tukee se, että pankin johtokunnan työjärjestykseen sisältyneiden määräysten mukaan pankissa johtokunnan päätöksiksi kutsuttuja päätöksiä ovat tehneet paitsi varsinainen johtokunta myös työjärjestyksessä mainitut johtokunnan työryhmät, joiden toimivaltaan on kuulunut päätöksenteko tietyistä työjärjestyksessä yksilöidyistä asioista. Näihin asioihin ei kuitenkaan ole kuulunut luottoasioita, eikä vastaavia määräyksiä luottoasioiden osalta ole edes väitetty annetun. Myös luottoasioita on kuitenkin koskenut johtokunnan työjärjestyksen määräys, jonka mukaan johtokunta saattoi kokoontua tarvittaessa ennalta määrättyjen kokousten väliaikoina käsittelemään kiireellisiä asioita, jolloin kokoukseen ottivat osaa paikalla olleet johtokunnan jäsenet ja varajäsenet. Ottaen huomioon johtokunnan asema kollegiaalisena pankin toimielimenä, yksinomaan se seikka, että johtokunnan jäsenten piirissä on tosiasiallisesti saatettu noudattaa voimassa olleista määräyksistä poikkeavaa päätöksentekokäytäntöä luottoasioista päätettäessä, ei oikeuta katsomaan, että päätöksentekoa ja päätösvallan siirtämistä koskevien määräysten mukaan johtokunnalle kuulunutta toimivaltaa voidaan pätevästi käyttää muunlaisessa päätöksentekomenettelyssä kuin asianmukaisesti koollekutsutussa ja siten päätösvaltaisessa johtokunnan kokouksessa. Näin ollen johtokunnan päätöksen pätevyyden edellytyksenä luottoasioissa on kiireellisiä asioita lukuun ottamatta ollut, että kaikille johtokunnan jäsenille oli mahdollisuuksien mukaan varattu tilaisuus osallistua asian käsittelyyn.

Muun ohella Y:n 18.12.1991 päivätyn muistion liitteenä olevasta B:n antamasta selvityksestä ja A:n hovioikeudessa kertomasta ilmenee, että A ja B ovat tehneet luottopäätökset kahdestaan ilman, että muille johtokunnan jäsenille oli edes pyritty varaamaan tilaisuutta osallistua asian käsittelyyn. Hovioikeuden tuomiossa selostetusta todistaja Z:n kertomuksesta ilmenee, että kysymyksessä oleva asia ei ole ollut kiireellinen.

Edellä esitetyn perusteella A:n ja B:n tekemät luottopäätökset eivät ole päteviä johtokunnan päätöksiä. A ja B ovat siten päätökset tehdessään ylittäneet toimivaltansa.

Toimivallan ylityksen ja Suomen Pankin ohjeistuksen merkitys

A ja B ovat luottopäätökset tehdessään toimineet vastoin pankissa tuolloin voimassa olevia luoton myöntämistä koskevia määräyksiä, joilla pankki on pyrkinyt turvaamaan riskinoton perusteellisen harkinnan. Heidän menettelynsä on näin ollen ollut sellaista, että sen johdosta aiheutuneesta vahingosta yleensä seuraa korvausvelvollisuus.

Suomen Pankki oli 18.10.1990 päivätyssä kirjeessään SKOP:lle edellyttänyt pankin noudattavan sen rahoitusrakenteen tervehdyttämiseksi kirjeestä ilmenevää ohjeistusta. Sen 2 kohdan mukaan pankki ja eräät sen lähellä olevat yhtiöt eivät ilman Suomen Pankin lupaa saaneet "ostaa tai hankkia osakkeita tai kiinteistöjä tai näihin liittyviä muita sitoumuksia". Ohjeistuksen 8 kohdan mukaan SKOP keskustelee Suomen Pankin kanssa etukäteen merkittävistä "tämän sopimuksen" tavoitteita palvelevista toimenpiteistä. SKOP:n johtokunta oli 18.10.1990 päättänyt ilmoittaa Suomen Pankille, että pankki sitoutui noudattamaan annettua ohjeistusta. Samalla johtokunta oli päättänyt ilmoittaa Suomen Pankille, että pankki haluaa neuvotella kirjeessä mainitulla tavalla joistakin kirjeen kohdista, koska niiden täytäntöönpanossa ilmeisesti syntyy muun muassa asiakkaiden kanssa tehtyjen sopimusten johdosta ongelmia.

Suomen Pankilla ei ole ollut lakiin perustuvaa toimivaltaa kieltää pankkia hankkimasta osakkeita tai kiinteistöjä tai näihin liittyviä muita sitoumuksia ilman Suomen Pankin lupaa. Suomen Pankin antama ohjeistus on näin ollen oikeudelliselta merkitykseltään pankille annettu suositus. SKOP:n johtokunta oli kuitenkin päättänyt, että pankki sitoutuu noudattamaan ohjeistusta. Ohjeistus on jo sen vuoksi otettava huomioon harkittaessa A:n ja B:n huolellisuusvelvollisuutta johtokunnan jäseninä.

A ja B ovat kiistämisensä perusteeksi esittäneet, että kysymyksessä olevat luottopäätökset eivät ole olleet Suomen Pankin ohjeistuksen ja SKOP:n johtokunnan päätöksen vastaisia, koska SKOP oli etukäteen sitoutunut osallistumaan projektiin johtokunnan päätökseen sisältyneessä asiakkaiden kanssa tehtyjä sopimuksia koskevassa varaumassa tarkoitetulla tavalla.

Hovioikeuden tuomiossa selostetusta selvityksestä ilmenee, että SKOP:n puolesta oli ennen luottopäätöksen tekemistä käyty toisen osapuolen kanssa neuvotteluja SKOP:n osallistumisesta projektiin ja että projektin toteuttamista tarkoittava yhteisyrityssopimus oli ollut jo luonnosasteella. Projektin valmistelu oli edennyt niin pitkälle, että projektin ranskalainen rahoittajapankki oli SKOP:n Korkeimmassa oikeudessa todisteena esittämästä telekopiosta ilmenevin tavoin tehnyt 15.10.1990 myönteisen päätöksen projektin rahoittamisesta. Hovioikeuden tuomiossa kuvatusta selvityksestä ja SKOP:n Korkeimmassa oikeudessa esittämästä 16.10.1990 päivätystä telekopiosta ilmenee projektin toisen osapuolen väittäneen, että SKOP oli sitoutunut osallistumaan projektiin. Hovioikeuden tuomiossa mainitun selvityksen mukaan oli ollut vaarana, että jos SKOP olisi vetäytynyt toisen osapuolen tahdon vastaisesti projektista,tämä olisi riitauttanut SKOP:n menettelyn asiassa. Toisen osapuolen aikaisemman käyttäytymisen perusteella oli ollut pääteltävissä, että tämä olisi voinut tapahtua tavalla, josta olisi saattanut aiheutua kielteistä julkisuutta SKOP:lle ja sen myötä haittaa SKOP:n ulkomaiselle jälleenrahoitukselle.

Hovioikeuden tuomiossa selostettujen B:n ja todistajana kuullun X:n kertomuksen perusteella on selvitetty, että B oli ennen luottopäätöksen täytäntöönpanoa ilmoittanut X:lle Suomen Pankin edustajana SKOP:n osallistumisesta projektiin tätä tarkoittavan aikaisemman sitoumuksen vuoksi. B:n ja X:n kertomuksesta ilmenee myös, että Suomen Pankki ei tämän ilmoituksen saatuaan ollut ilmoittanut pankille vastustavansa luottopäätöksen täytäntöönpanoa.

Korkein oikeus katsoo, että A:lla ja B:llä luottopäätökset tehdessään on ollut perusteita katsoa, että kysymyksessä oli tilanne, jollaiseen SKOP:n vastauksessa Suomen Pankille oli viitattu, ja että olosuhteet olivat sellaiset, että projektista vetäytymisestä todennäköisesti aiheutuisi pankille vahinkoa muun muassa siten, että pankin ulkomainen jälleenrahoitus vaarantuisi. Hovioikeuden tuomiosta ilmenevin tavoin projektia oli pankin oman organisaation puitteissa valmisteltu perusteellisesti. Yhteistyökumppaniksi valittu Juno-ryhmä oli ennen nyt kysymyksessä olevia päätöksiä ollut SKOP:n luottoasiakkaana jo kauan. Ryhmän erilaisia rakennusprojekteja SKOP oli rahoittanut jo maaliskuusta 1989. A ja B ovat voineet luottaa siihen, että esittelytilanteessa pankin sanotun vanhan asiakkaan taloudellinen tila oli tiedossa. Luottopäätöksillä ei ole ylitetty liikepankin sijoitustoiminnassa sallitun riskinoton rajaa sillä pankin esittämällä perusteella, että pankkitakaukselle ja luottolimiitille ei ollut vaadittu riittäviä vakuuksia. Näin ollen tuossa tilanteessa, A:n ja B:n nyt kysymyksessä olevat SKOP:n mittapuun mukaan arvioituina suuruusluokaltaan tavanomaiset pankin strategian mukaiseen kiinteistösijoitukseen liittyvät luottopäätökset ovat olleet sen hetken arvion mukaan hyväksyttävä vaihtoehto pankin toiminnan kannalta tuntuvan vahingon välttämiseksi.

Edellä olevan perusteella B ja A eivät ole korvausvelvollisia sillä perusteella, ettei kaikille johtokunnan jäsenille ollut mahdollisuuksien mukaan varattu tilaisuutta osallistua asian käsittelyyn. Jutussa on myös jäänyt näyttämättä, että A ja B olisivat luottopäätökset tehdessään menetelleet vastoin pankin johtokunnan päätöstä, jolla pankki oli sitoutunut noudattamaan Suomen Pankin ohjeistusta.

Muu huolimattomuus

Edellä lausuttu huomioon ottaen A:n ja B:n ei voida katsoa muillakaan kanteessa esitetyillä perusteilla menetelleen tavalla, josta aiheutuisi vahingonkorvausvelvollisuus pankille.

Interforce-yhtiöt

Luottopäätökset

C on 24.1.1990 myöntänyt Interforce Binckhorstlaan den Haag B.V. -nimiselle yhtiölle 20 miljoonan Alankomaiden guldenin eli luottopäätöksen mukaan tuolloin 40 miljoonan markan määräisen luoton ja Interforce Rotterdam B.V. -nimiselle yhtiölle 76,5 miljoonan guldenin eli luottopäätöksen mukaan 160 miljoonan markan määräisen luoton niin sanotun kiinteistösalkun ostamista varten.

Toimivallan ylitys

Asiassa on riidatonta, ettei mainittujen luottopäätösten tekeminen ole kuulunut C:n toimivaltaan liiketoimintasektorin johtajana. C on kiistänyt kanteen perusteena olevan toimivallan ylityksen sillä perusteella, että luottopäätöksillä oli ainoastaan pantu täytäntöön hänen ja A:n 18.12.1989 tekemä luottopäätös, joka oli ollut pätevä johtokunnan päätös.

Edellä Rue d’Anjou-projektin osalta lausutuilla perusteilla johtokunnan päätöksen pätevyyden edellytyksenä luottoasioissa on ollut, että kaikille johtokunnan jäsenille oli mahdollisuuksien mukaan varattu tilaisuus osallistua asian käsittelyyn.

C ei ole väittänytkään, että muille johtokunnan jäsenille olisi edes pyritty varaamaan tilaisuus osallistua asian käsittelyyn 18.12.1989. Sen sijaan hän on esittänyt, että luottopäätöksen tekeminen tuolloin oli kiireellinen asia. Näin sen johdosta, että hän oli ollut jäämässä lomalle ja koska johtokunnan keskuudessa oli sovittu, että liiketoimintasektorin johtajan ollessa poissa kyseistä toimialuetta koskevia päätöksiä ei tehdä. Yksinomaan tällaisten syiden vuoksi asia ei kuitenkaan ole ollut niin kiireellinen, että ei olisi ollut mahdollista varata kaikille johtokunnan jäsenille tilaisuutta osallistua sen käsittelyyn.

A:n ja C:n 18.12.1989 tekemä luottopäätös ei näin ollen ole ollut pätevä johtokunnan päätös. C:n on luottopäätöksen tekemiseen osallistuneena pitänyt tietää tämä. Osakeyhtiölain 8 luvun 14 §:n 2 momentin perusteella hän ei sen vuoksi olisi saanut ryhtyä toimenpiteisiin sen täytäntöönpanemiseksi. C on siten tehdessään kanteen perusteena olevat luottopäätökset ylittänyt toimivaltansa.

C on täällä kiistänyt, että maalimiitti olisi ylitetty. Korkein oikeus toteaa, että kanteen perusteena oleviin luottopäätöksiin on merkitty, että Alankomaiden kansainvälisten luottojen limiitti oli 70 miljoonaa Yhdysvaltain dollaria, josta oli ennestään käytössä 48 miljoonaa dollaria. Lisäksi luottopäätöksiin on tehty merkinnät siitä, että niillä ylitettiin maalimiitti. Luottopäätöksissä oleva merkintä Alankomaiden maalimiitin määrästä vastaa C:n kirjallisena todisteena esittämässä asianajaja Q:n laatimassa muistiossa esitettyä tietoa, jonka mukaan pankin johtokunta oli 12.9.1989 vahvistanut Alankomaiden maalimiitiksi 70 miljoonaa Yhdysvaltain dollaria. Näillä perusteilla Korkein oikeus katsoo selvitetyksi, että luottopäätöksillä on ylitetty johtokunnan vahvistama maalimiitti.

SKOP-yrityspankin toimintaohjeen mukaan johtokunta on tehnyt päätökset maalimiiteistä. Näin ollen myös maalimiitin ylit-tämisestä olisi tullut päättää johtokunnassa. Edellä toimivallan ylityksen osalta esitetyillä perusteilla maalimiitin ylitys ei ole tullut pätevästi hyväksytyksi A:n ja C:n 18.12.1989 tekemällä luottopäätöksellä. C on siten luottopäätökset tehdessään menetellyt pankin toimivaltamääräysten vastaisesti myös tässä suhteessa.

Toimivallan ylityksen merkitys

C on luottopäätökset tehdessään toiminut vastoin pankissa tuolloin voimassa olevia luoton myöntämistä koskevia määräyksiä, joilla pankki on pyrkinyt turvaamaan riskinoton perusteellisen harkinnan. Hänen menettelynsä on näin ollen ollut sellaista, että sen johdosta aiheutuneesta vahingosta yleensä seuraa korvausvelvollisuus.

Luottopäätöksistä aiheutuneen vahingon ei kuitenkaan ole selvitetty olleen seurausta joistakin erityisesti Alankomaita koskeneista olosuhteista eikä siten Alankomaihin suuntautuneeseen liialliseen luototukseen liittyneen riskin toteutumisesta. Tähän nähden luottopäätöksillä aiheutuneen vahingon ei ole näytetty olevan syy-yhteydessä maalimiitin ylitykseen siten, että C olisi maalimiitin ylityksen perusteella vastuussa luottopäätöksistä aiheutuneen vahingon korvaamisesta.

Kysymys on näin ollen siitä, onko C edellä mainitun pääsäännön mukaan korvausvelvollinen sillä perusteella, että luottopäätökset ovat pohjautuneet hänen ja A:n 18.12.1989 tekemään luottopäätökseen, jonka käsittelyyn kaikille johtokunnan jäsenille ei ollut mahdollisuuksien mukaan varattu tilaisuutta osallistua.

Kysymyksessä olevat määriltään huomattavan suuret luotot on myönnetty kiinteistösijoitustoimintaan. Luottopäätöksistä ja jutussa esitetyistä luottosopimusasiakirjoista ilmenee, että SKOP:n ja kiinteistösalkun rahoittamiseen osallistuneen alankomaalaisen pankin myöntämien luottojen yhteismäärä on ollut 146,5 miljoonaa guldenia ja siten selvästi ylittänyt kiinteistösalkun ostohinnan 139 miljoonaa guldenia. Luotot on ollut tarkoitus maksaa takaisin kiinteistöjen myymisestä saatavilla tuotoilla. Tällainen toiminta on ollut huomattavan riskialtista. Luotonsaajat ovat olleet kiinteistösijoitusprojektien toteuttamista varten perustettuja yhtiöitä, joilla ei ole ollut muuta liiketoimintaa ja joilla on ollut vain nimellinen oma pääoma. Yhtiöillä ei siten ole ollut itsenäistä riskinkantokykyä.

SKOP-yrityspankin toimintaohjeen mukaan turvaavia vakuuksia ovat olleet muun ohella kiinteistökiinnitykset 70 prosenttiin todellisesta markkina-arvosta. Kiinteistösalkun vakuusarvoa laskettaessa sen todellisena markkina-arvona voidaan sen edellä mainittu ostohinta huomioon ottaen pitää enintään pankin valituksessaan esittämää yhteensä 150 miljoonaa guldenia. Ottaen huomioon lisäksi toisella rahoittajapankilla olleet 50 miljoonan guldenin määräiset ensisijaiset kiinnitykset, kysymyksessä olevien luottojen vakuuksina olleista kiinnityksistä turvaavaa vakuutta on ollut enintään 55 miljoonaa guldenia vastaava määrä. Lisäksi toisen luoton turvaavana vakuutena on ollut 4,5 miljoonan guldenin määräinen vakuustalletus. Muut luottojen vakuudet eivät ole olleet mainitussa toimintaohjeessa tarkoitettuja turvaavia vakuuksia. Niistä on arvoa selvitetty olleen vain vuokrasaatavien panttauksella, jonka perusteella saadut vuokratulot ovat C:n itsensäkin esittämän mukaan riittäneet kattamaan vain luotoista pankille aiheutuneet kustannukset.

Edellä esitetyn perusteella luotosta pankille aiheutuneen luottoriskin määrä on ollut noin 37 miljoonaa guldenia.

Vaikka edellä mainitut seikat puhuvat sen puolesta, että C on korvausvastuussa, on harkittava, ovatko C:n 24.1.1990 tekemät luottopäätökset kaikesta huolimatta olleet sen hetken tietojen mukaan arvioituina perusteltuja.

Pankki oli jo ennen noiden luottopäätösten tekemistä 8.1.1990 antanut kiinteistösalkun myyjille vaadittaessa (ns. on first demand) maksettavan takuusitoumuksen. Takuusitoumuksen perusteella pankki olisi maksuvaatimuksen saatuaan ollut velvollinen suorittamaan myyjille 15 miljoonaa guldenia pelkästään sillä perusteella, että kauppahintaa ei olisi maksettu määräajassa eli ennen 26.1.1990 kello 15.00.

Riidatonta on, että pankin antama takuusitoumus on ollut pankkia sitova. Tällaisen takuusitoumuksen antajalle ei ilman erityistä perustetta synny takautumisoikeutta suhteessa siihen, jonka suoritusvelvollisuuden täyttämisen vakuudeksi takuusitoumus on annettu. Ei ole näytetty, että takautumisoikeudesta olisi tässä tapauksessa sovittu tai että olisi olemassa jokin muu peruste, jonka vuoksi pankilla olisi vetäytyessään tässä vaiheessa itse luototuksesta ollut oikeus saada suoritus takuusitoumuksen perusteella suorittamalleen määrälle siltä, jonka puolesta se oli takuusitoumuksen antanut. Näin ollen pankki olisi voinut saada suorituksen takuusitoumuksen perusteellasuorittamalleen määrälle vain niistä käräjäoikeuden tuomiosta ilmenevistä vakuuksista, joita oli edellytetty takuusitoumuksen antamista koskevassa luottopäätöksessä.

Pankki on itse esittänyt, että eräät näistä vakuuksista ovat olleet arvottomia. Pankki ei ole näyttänyt, että myöskään muilla takuusitoumukselle edellytetyistä vakuuksista olisi ollut arvoa, jos kiinteistösalkun kauppa ei olisi toteutunut.

Näin ollen pankin antama takuusitoumus on merkinnyt pankille 15 miljoonan guldenin riskiä, joka on ollut otettava huomioon kiinteistösalkun rahoittamisesta päätettäessä. Luottopäätöksiin liittynyt luottoriski on tosin ollut määrältään huomattavasti suurempi kuin takuusitoumukseen liittynyt riski. Viimeksimainitun riskin välitön toteutuminen on kuitenkin ollut ennakoitavissa ja oleellisesti todennäköisempää kuin luottoriskin realisoituminen. Luottopäätöksiin on lisäksi liittynyt liikevoiton mahdollisuus. Hovioikeuden lausumin tavoin tuolloin ei ole ollut tiedossa kiinteistöjen arvojen poikkeuksellisen ja ennakoimattoman jyrkkä romahdus. Niin kuin hovioikeuden tuomiosta ilmenee viimeinen mahdollisuus tehdä asiaa koskeva päätös on ollut 24.1.1990, koska valuutalla oli arvopäivä "kaksi eteen". Nämä seikat huomioon ottaen luoton myöntäminen on ollut hyväksyttävä vaihtoehto pankkia takuusitoumuksen perusteella uhanneen maksuvelvollisuuden torjumiseksi.

Edellä olevan perusteella C ei ole korvausvelvollinen silläkään perusteella, että hänen tekemänsä luottopäätökset ovat pohjautuneet hänen ja A:n 18.12.1989 tekemään luottopäätökseen, jonka käsittelyyn kaikille johtokunnan jäsenille ei ollut mahdollisuuden mukaan varattu tilaisuutta osallistua.

Muu huolimattomuus

Edellä lausuttu huomioon ottaen C:n ei voida katsoa muillakaan kanteessa esitetyillä perusteilla menetelleen tavalla, josta aiheutuisi vahingonkorvausvelvollisuus pankille.

Tuomiolauselma

Hovioikeuden tuomion lopputulosta ei muuteta.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Tulenheimo-Takki, Suhonen, Raulos (eri mieltä), Möller ja Arponen. Esittelijä Tuomo Antila (mietintö).

Esittelijän mietintö ja eri mieltä olevan jäsenen lausunto

Oikeussihteeri Antila esitti mietinnön, joka seuraavilta osilta poikkesi Korkeimman oikeuden ratkaisusta:

Rue d’Anjou-projekti

Luottopäätösten sisältöä ja toimivallan ylitystä koskevilta osilta mietintö oli Korkeimman oikeuden ratkaisun mukainen. Tämän lisäksi mietinnössä esitettiin seuraavaa:

Suomen Pankin ohjeistuksen ja johtokunnan päätöksen vastaisuus

Mietinnössä tässä kohden ehdotetut perustelut vastasivat Korkeimman oikeuden ratkaisussa otsikon "Toimivallan ylityksen ja Suomen Pankin ohjeistuksen merkitys" jälkeen toisessa, kolmannessa ja neljännessä kappaleessa esitettyä. Tämän jälkeen mietinnössä esitettiin seuraavaa:

Riidatonta on, että pankki ei ollut kirjallisesti sitoutunut osallistumaan projektiin. Hovioikeuden tuomiossa selostetusta selvityksestä ilmenee, että SKOP:n puolesta oli ennen luottopäätösten tekemistä käyty projektin toisen osapuolen kanssa neuvotteluja SKOP:n osallistumisesta projektiin ja että projektin toteuttamista tarkoittava yhteisyrityssopimus oli ollut luonnosasteella. Ranskalainen rahoittajapankki oli SKOP:n Korkeimmassa oikeudessa todisteina esittämistä telekopioista ilmenevin tavoin tehnyt 15.10.1990 myönteisen päätöksen projektin rahoittamisesta. Hovioikeuden tuomiossa selostetusta selvityksestä ja SKOP:n Korkeimmassa oikeudessa esittämästä 16.10.1990 päivätystä telekopiosta ilmenee projektin toisen osapuolen väittäneen, että SKOP oli sitoutunut osallistumaan projektiin.

Suomessa voimassa olevien oikeussääntöjen mukaan mainittujen seikkojen perusteella ei ole syntynyt sopimusta SKOP:n osallistumisesta projektiin. A:n ja B:n on liikepankin johtokunnan jäseninä täytynyt käsittää tämä. He eivät ole esittäneet selvitystä muistakaan sellaisista seikoista, joiden perusteella he olisivat voineet perustellusti katsoa SKOP:n tehneen tällaisen sopimuksen. He eivät myöskään ole edes väittäneet, että asiaa olisi väitettyyn sopimukseen mahdollisesti sovellettavan vieraan valtion lain mukaan arvioitava toisin tai että he olisivat luottopäätökset tehdessään luulleet niin.

Edellä esitetyn perusteella Korkein oikeus katsonee, että A ja B eivät ole luottopäätökset tehdessään voineet perustellusti katsoa, että käsillä oli sellainen pankin johtokunnan 18.10.1990 tekemään päätökseen sisältyneessä varaumassa tarkoitettu tilanne, jossa asiakkaan kanssa tehty sopimus esti pankkia noudattamasta Suomen Pankin ohjeistukseen sisältynyttä sijoituskieltoa.

A ja B ovat hovioikeudessa tunnustaneet, että Suomen Pankin kanssa ei ollut varsinaisesti neuvoteltu SKOP:n osallistumisesta projektiin. Hovioikeuden tuomiossa selostettujen B:n ja todistajana kuullun X:n kertomuksen perusteella on selvitetty, että B oli ennen luottopäätösten täytäntöönpanoa ilmoittanut X:lle Suomen Pankin edustajana SKOP:n osallistumisesta projektiin. Suomen Pankille tuolloin annetut tiedot ovat kuitenkin X:n kertoman mukaan perustuneet siihen virheelliseen lähtökohtaan, että SKOP olisi sitoutunut osallistumaan projektiin. Tähän nähden A:n ja B:n menettelyn arviointiin ei ole vaikutusta sillä, että Suomen Pankki ei mainitun ilmoituksen saatuaan ollut ilmoittanut SKOP:lle vastustavansa luottopäätösten täytäntöönpanoa.

A ja B ovat vedonneet perusteena Suomen Pankin ohjeistukseen sisältyneen sijoituskiellon sivuuttamiselle myös siihen, että projektista vetäytymiseen olisi liittynyt riski pankin ulkomaisen jälleenrahoituksen vaarantumisesta.

A:n ja B:n perusteltukaan huoli siitä, että projektista vetäytymisestä saattaa aiheutua haittaa pankin toiminnalle, ei ole oikeuttanut heitä toimimaan pankin johtokunnan tekemän päätöksen vastaisesti. Pankin johtokunnan noudatettavaksi hyväksymän Suomen Pankin ohjeistuksen olennaisena sisältönä nyt kysymyksessä olevalta osalta on ollut rajoittaa pankin riskinottoa ja joka tapauksessa asettaa riskinotto riippuvaiseksi paitsi pankin omien toimielimien myös Suomen Pankin harkinnasta. Tässä tilanteessa asianmukainen menettelytapa olisi ollut saattaa päätöksenteko niistä toimenpiteistä, joihin pankin on perusteltua ryhtyä ottaen huomioon toisaalta projektiin osallistumisesta aiheutuva sijoitusriski ja toisaalta projektista vetäytymiseen liittyvä riski pankin ulkomaisen jälleenrahoituksen vaarantumisesta, pankin johtokunnan käsiteltäväksi ja harkittavaksi Suomen Pankin kanssa käytävissä neuvotteluissa. Kun A ja B ovat laiminlyöneet tämän, heidän menettelynsä ei ole ollut heidän esittämällään perusteella puolustettavaa.

Edellä esitetyn perusteella A ja B ovat luottopäätökset tehdessään huolimattomuudesta menetelleet vastoin pankin johtokunnan päätöstä, jolla pankki oli sitoutunut noudattamaan Suomen Pankin ohjeistusta.

Toimivallan ylityksen ja Suomen Pankin ohjeistuksen rikkomisen merkitys

A ja B ovat luottopäätökset tehdessään toimineet vastoin pankissa voimassa olleita luotonmyöntämisvaltuuksia koskevia määräyksiä, joilla pankki on pyrkinyt turvaamaan riskinoton perusteellisen harkinnan. Nämä määräykset ovat muodostaneet pankin riskienhallinnan keskeisen keinon. Määräysten tarkoitus ja merkitys huomioon ottaen niiden vastainen menettely on ollut kiellettyä riskinottoa, jonka seurauksena aiheutuneesta vahingosta päätökset määräysten vastaisesti tehneet A ja B ovat korvausvastuussa. Pankin johtokunnan hyväksymän Suomen Pankin ohjeistuksen rikkomisen merkitystä on arvioitava samalla tavoin.

Asiassa ei ole esitetty selvitystä, jonka perusteella voitaisiin päätellä, millaisen ratkaisun pankin johtokunta olisi tehnyt, jos asia olisi saatettu sen käsiteltäväksi. Siten ei ole perusteita katsoa, että päätöksentekomenettelyn virheellisyydellä ei ole ollut vaikutusta luottopäätösten sisältöön.

Muu huolimattomuus

Pankin muiden kanneperusteiden osalta esittelijä ehdotti Korkeimman oikeuden tuomioon liitetystä mietinnöstä ilmeneviä perusteluja.

Yhteenveto

A ja B ovat tehneet luottopäätökset toimivaltansa ylittäen ja vastoin pankin johtokunnan päätöstä, jolla pankki oli sitoutunut noudattamaan Suomen Pankin ohjeistusta. He ovat siten menetelleet huolimattomasti ja ovat sen vuoksi vuoden 1969 liikepankkilain 90 §:n 1 momentin (966/1979) nojalla vastuussa luottopäätöksistä pankille aiheutuneen vahingon korvaamisesta. Luottopäätöksistä on riidattomasti aiheutunut vahinkoa luottotappioina pankin vaatima määrä 36 298 000 markkaa.

Interforce-yhtiöt

Luottopäätösten sisältöä ja toimivallan ylitystä koskevilta osilta mietintö oli Korkeimman oikeuden ratkaisun mukainen. Tämän lisäksi mietinnössä esitettiin seuraavaa:

Toimivallan ylityksen merkitys

Edellä Rue d’Anjou-projektin osalta esitetyillä perusteilla luotonmyöntämisvaltuuksien ylitys on merkinnyt kiellettyä riskinottoa, jonka seurauksena aiheutuneesta vahingosta luottopäätökset määräysten vastaisesti tehnyt C on korvausvastuussa. Myöskään nyt kysymyksessä olevien luottopäätösten osalta ei ole esitetty selvitystä, jonka perusteella voitaisiin päätellä, millaisen ratkaisun pankin toimivaltainen toimielin olisi tehnyt, jos asia olisi saatettu sen käsiteltäväksi. Siten ei ole perusteita katsoa, että päätöksentekomenettelyn virheellisyydellä ei ole ollut vaikutusta luottopäätösten sisältöön.

Myös maalimiittiä koskevat määräykset ovat muodostaneet yhden pankin riskienhallinnan keinon. Luottopäätöksistä aiheutuneen vahingon ei kuitenkaan ole selvitetty olleen seurausta jostakin erityisesti Alankomaita koskeneesta olosuhteesta eikä siten Alankomaihin suuntautuneeseen liialliseen luototukseen liittyneen riskin toteutumisesta. Tähän nähden luottopäätöksistä aiheutuneella vahingolla ei ole sellaista ennalta-arvattavaa syy-yhteyttä maalimiitin ylitykseen, että C olisi maalimiitin ylityksen perusteella vastuussa luottopäätöksistä aiheutuneen vahingon korvaamisesta.

Pankin antaman takuusitoumuksen merkitys

Mietinnössä tässä kohden ehdotetut perustelut vastasivat Korkeimman oikeuden ratkaisussa otsikon "Toimivallan ylityksen merkitys" jälkeen kahdeksannessa, yhdeksännessä ja kymmenennessä kappaleessa esitettyä. Tämän jälkeen mietinnössä esitettiin seuraavaa:

Pankin antama takuusitoumus on siis merkinnyt pankille 15 miljoonan guldenin määräistä riskiä, joka on ollut otettava huomioon kiinteistösalkun rahoittamisesta päätettäessä. Asianmukainen menettelytapa olisi ollut saattaa tämän riskin arvioiminen ja päätöksenteko sen suhteen, miten pankin on sen johdosta meneteltävä, pankissa toimivaltaisen toimielimen käsiteltäväksi. Kun C on laiminlyönyt tämän, hänen menettelyään ei voida pitää huolellisena sillä perusteella, että hänen tekemillään luottopäätöksillä on tullut torjutuksi pankkia takuusitoumuksen perusteella uhannut maksuvelvollisuus.

Muu huolimattomuus

Pankin muiden kanneperusteiden osalta esittelijä ehdotti mietinnöstä ilmeneviä perusteluja.

Yhteenveto vastuuperusteesta

C on tehdessään kysymyksessä olevat luottopäätökset ylittänyt toimivaltansa. Hän on siten menetellyt huolimattomasti ja on sen vuoksi vuoden 1969 liikepankkilain 90 §:n 1momentin (966/1979) nojalla vastuussa luottopäätöksistä pankille aiheutuneen vahingon korvaamisesta.

Vahingon määrä

Esittämillään perusteilla esittelijä ehdotti ratkaisua, jonka mukaan luottopäätöksistä katsotaan aiheutuneen pankille vahinkoa ainakin noin 40 miljoonaa markkaa.

Korvausten sovittelu

Esittämillään perusteilla esittelijä ehdotti korvausten sovittelua tuomiolauselmasta ilmeneviin määriin.

Tuomiolauselma

Hovioikeuden tuomiota muutettaneen.

A ja B velvoitettaneen yhteisvastuullisesti suorittamaan SKOP:lle 1 800 000 markkaa korkoineen.

A velvoitettaneen lisäksi yksin suorittamaan SKOP:lle 700 000 markkaa korkoineen.

C velvoitettaneen suorittamaan SKOP:lle 2 000 000 markkaa korkoineen.

Muilta osilta hovioikeuden tuomiota ei muutettane.

Oikeusneuvos Raulos:

Olen Korkeimman oikeuden tuomion mukaisella kannalla siihen esitysjaksoon saakka, jossa käsitellään Interforce-yhtiöiden osalta toimivallan ylityksen merkitystä C:n vahingonkorvausvastuun kannalta. Tältä osin lausun seuraavaa.

Kysymyksessä olevat määriltään huomattavan suuret luotot on myönnetty kiinteistösijoitustoimintaan. Ne on ollut tarkoitus maksaa takaisin kiinteistöjen myynnistä saatavilla tuloilla. Kuten enemmistö on todennut, luotoista pankille aiheutuneen riskin määrä on ollut 37 miljoonaa guldenia. Harkittaessa C:n oikeutta myöntää luotot, on otettava huomioon, että pankki oli jo aikaisemmin antanut luototettavien kiinteistökohteiden myyjille vaadittaessa maksettavan niin sanotun on first demand -takuusitoumuksen, jonka perusteella pankki olisi maksuvaatimuksen saatuaan ollut velvollinen suorittamaan myyjille 15 miljoonaa guldenia, mikäli kauppahintaa ei olisi maksettu 26.1.1990 päättyvänä määräaikana. Takuusitoumuksesta pankille johtunut taloudellinen riski ei ole ollut epätavallisen suuri eikä pankin toimintaedellytysten kannalta merkittävä. Sen vuoksi ei ole perusteita arvioida C:n korvausvastuun edellytyksiä normaalista luototustilanteesta poikkeavasti.

Luottojen myöntämistä koskevilla toimivaltamääräyksillään pankki on pyrkinyt luomaan takeet siitä, että luottojen myöntämiseen liittyvät taloudelliset riskit tulisivat mahdollisimman perusteellisesti kartoitetuiksi ja harkituiksi. Kun C on myöntänyt kysymyksessä olevat luotot ylittämällä toimivaltansa ja siten rikkomalla riskien hallintaa varten luotua normistoa, hän on ottanut kielletyn riskin. Riski on toteutunut, kun luotot ovat jääneet luotonsaajien maksukyvyttömyyden johdosta osittain maksamatta. C on sen vuoksi vastuussa pankille näin aiheutuneesta vahingosta. Enemmistön mainitsemilla perusteilla hänen vastuutaan ei kuitenkaan voida perustaa maalimiitin ylitykseen.

C:n pankille aiheuttaman vahingon määrän ja hänen korvausvastuunsa sovittelun eli C:n pankille maksettavaksi tuomittavan vahingonkorvauksen osalta hyväksyn esittelijän mietinnön. Kaikilta muilta osin olen Korkeimman oikeuden tuomion mukaisella kannalla